Mikäli et näe kehyksiä, napsauta tästä niin pääset kertomuksen alkuun kehyksillä varustettuna

Matkakertomus Tansania, Kenia ja Lontoo 
2.-28.8.2000

Johdanto

Maailmanympärimatkan ohella myös kesän 2000 Tansanian, Kenian ja Lontoon matkasta on nyt luettavissa matkakertomus. Koko kertomus on alla ja pääset liikkumaan siinä vasemmalla puolella olevan kehyksen linkkien avulla tai alla olevilla linkeillä. 

Kertomukseen liittyviin kuviin pääset tekstin välissä olevien linkkien avulla. Listaus kaikista kuvista löytyy myös kuva-arkistosta. Kertomukseen liittyviä kuvia on satakunta kappaletta.  Mielestäni mielenkiintoisimpien kuvien (n. 25 kpl) kohdalle olen lisännyt kuva-arkistoon ja kertomuksen välissä olevien kuvalinkkien perään maapallon kuvan . Kuvista enemmistö on joko safarilta tai Kilimanjaron vaellukselta, Lontoosta ja Keniasta ei ole ollenkaan kuvia. 

Kertomus perustuu lähinnä matkan aikana pitämääni matkapäiväkirjaan. Selvästi eniten tekstiä on Tansaniasta, jossa suurin osa matkasta vietettiin, Keniassa olimme lähinnä Nairobissa josta on tekstiä lyhyesti. Takaisin tullessamme meillä oli neljän päivän pysähdys Lontoosta, jossa kirjoittelin päiväkirjaa hyvin lyhyesti mistä johtuen sen osuus kertomuksesta on varsin lyhyt. Kohteisiin liittyvän taustatiedon lähteenä olen käyttänyt Lonely Planetin East Africa-matkaopasta ja Olli Marttilan ja Pekka Virtasen kirjaa Kilimanjarolta Serengetiin. 

Otan mielelläni vastaan palautetta koskien matkakertomusta ja kerron myös mielelläni lisää halukkaille tästä tai muista matkoistani. 

Matkaterveisin,
Pertti Ojala

Sisällysluettelo:

Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, Helsingistä Nairobin kautta Arushaan, 2.-7.8.2000
Osa 3, Safari, 8.-12.8.2000
Osa 4, Välipäivät Arushassa, 13.-15.8.2000
Osa 5, Kilimanjaron vaellus, 16.-21.8.2000
Osa 6, Arushasta Nairobiin, 22.-23.8.2000
Osa 7, Lontoo, 24.-28.8.2000
Osa 8, Yhteenveto matkasta
Kuva-arkisto

1. Suunnittelu ja valmistelu

Kesällä 1999 kävin hieman Eurooppaa kiertelemässä, kotimanner oli kuitenkin nähty jo monelta kantilta ja sen reissun jälkeen heräsi halu mennä seuraavana vuonna taas jonnekin kauemmaksi ja nähdä jotain uutta.

Matkakohteen valinnan kriteerinä oli ainakin se, että siellä tulisi olla hyvät vaellusmahdollisuudet. Mielessä olevia vaihtoehtoja olivat ainakin Himalajalla vaeltaminen Nepalissa, Patagonia ja Tulimaa Argentiinassa ja Chilessä sekä Kilimanjaro Tansaniassa.

Matkan ajankohta tulisi olemaan joskus kesällä 2000. Ketään kaveria ei näyttänyt löytyvän matkaseuraksi, mutta yksinkään matkustaminen ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Niinpä päätin etsiä jostain muualta matkaseuraa ja yksi keino oli webin kautta. Laitoin Suomen Matkatoimiston-sivujen Matkaseuraa-palstalle ilmoituksen alkuvuodesta 2000.

Ilmoituksen perusteella minulle mailali rohkea Kirsti-tyttö, joka ilmoittautui halukkaaksi lähteä reissuun mukaan. Kirsti oli Oulussa lääketiedettä opiskeleva neito, jolla oli jonkin verran kokemusta vaeltamisesta ja reissussakin oli tullut oltua.

Kevään aikana kirjoittelimme ja tapasimmekin välillä ja suunnittelimme mihin lähtisimme. Aiemmin mainituista kohteista Suomen kesäaikaan sekä Nepalissa, että Etelä-Amerikan eteläpäässä olisi sadekausi, eivätkä vaellusmahdollisuudet olisi kovin hyvät siihen aikaan vuodesta. Kilimanjarolla olisi sen sijaan olisi hyvät sääolosuhteet ja kun myös Kirstillä oli omalla haavelistallaa Kilimanjarolle kiipeäminen, niin päätimme ottaa kohteeksemme Tansanian ja käydä samalla myös Keniassa.

Kirsti olisi kesätöissä kesä- ja heinäkuun ja syyskuussa jatkuisivat hänen opintonsa, joten hänen puolestaan ainoa mahdollinen matkakuukausi olisi elokuu. Itselläni kesälomakuukausi olisi normaalisti heinäkuun, mutta sain järjestettyä elokuun vapaaksi, joten sekin este matkalle oli voitettu.

Keväällä ryhdyimme selvittämään erilaisia lentovaihtoehtoja ja siinä vaiheessa elokuun lennot olivat jo aika täynnä. Syntymäpäivänäni 30. toukokuuta varasimme Kilroy Travelsilta seuraavanlaiset lentoliput:

Meno:

02.08.2000  Helsinki-London Heathrow
Finnair
02.08.2000 London Heathrow-Nairobi Kenyatta
Kenya Airways

Paluu:

24.08.2000 Nairobi Kenyatta-London Heathrow
Kenya Airways
28.08.2000 London Heathrow-Helsinki
Finnair

Takaisin tullessa emme saaneet lippuja haluamallemme ajalle, sillä olimme toivoneet neljän viikon perillä olo aikaa. Jouduimme kuitenkin ottamaan lennon Nairobista takaisin päin kolmen viikon ja kahden päivän kuluttua. Samaan hintaan oli kuitenkin mahdollisuus pysähtyä Lontoossa ja käytimme mahdollisuuden hyväksi ja otimme neljän päivän välipysähdyksen siellä. Lentolippujen hinta veroineen oli 5.177 mk.

Koko reissun budjetiksi ajattelimme n 15 tmk:aa vaikka eläminen Tansaniassa ja Keniassa olisi melko halpaa. Hintaa lisäisivät kuitenkin huomattavasti suunnitellut Kilimanjaron retki ja safari, jotka olisivat kalliita harrastuksia.

Reissua valmistellessa minä lueskelin tavalliseen tapaani lukuisia matkaoppaita ja lisäksi yritin selvitellä Kilimanjaron olosuhteita mm. veljeni Markun tuttavalta Anssi Lohvansuulta joka oli käynyt Kilimanjarolla aiemmin. Kirstillä oli myös tuttuja, jotka olivat asuneet Tansaniassa ja hän kyseli heiltä paikallisista olosuhteista. Hänellä oli myös yhteystiedot Kilimanjaron lähellä Arushassa asuville tutun tutuille, joilta aioimme yrittää saada yösijaa siellä ollessamme.

Vaikka olimme lähdössä Afrikkaan, niin matkalle täytyi ottaa runsaasti lämpimiä varusteita, sillä Kilimanjarolla tulisi olemaan runsaasti pakkasta ja huipulla myös lunta. Muutenkin Kilin vaellus määritteli pitkälti matkalle otettavia varusteita – Kilin retkivarusteiden ohelle rinkkaan pakattiin mitä sinne mahtui.

Omat vaellusvarusteet olivat entuudestaan aika kattavat, mutta makuupussini käyttöraja oli vain muutamassa pakkasasteessa joten lainasin –40 asteeseen riittävän armeijan makuupussin. Ainoa merkittävämpi varuste minkä ostin oli vaellussauvat, joita olin harkinnut jo aiempien reissujenkin yhteydessä.

Hyvissä ajoin ennen reissua kävin hakemassa rokotuksia Kolme vuotta aiemmalla maailmanympärysmatkalla olin saanut Hepatiitti-A:n rokotuksista huolimatta – no eipähän nyt tarvinnut ottaa rokotusta sitä vastaan. Lisäksi maailmanympärysmatkaa varten otetut hieman eksoottisemmat rokotukset olivat vielä voimassa, joten tämänkertaiset rokotukset jäivät vähiin. Malariatabletteja varten piti kuitenkin ottaa resepti.

Reissuun lähtöä edeltävänä viikonloppuna tein tavaroiden koepakkauksen rinkkaan ja havaitsin sen minkä olin jo arvannutkin, eli lainamakuupussi oli niin iso, että se piti jättää rinkan ulkopuolelle. Ison rinkan lisäksi matkaan lähti pienempi päiväreppu.

2. Helsingistä Nairobin kautta Arushaan, 2.-7.8.2000

Päivä 1, ke 2.8.2000 Helsinki-Lontoo-

Olin ajanut edellisiltana Lahdesta Vantaalle siskoni Pirjon luokse, jotta saisin nukkua aamulla hieman pitempään. Siitä huolimatta herätys oli viiden maissa – onneksi tällä kertaa ei matkalle lähtö jännittänyt juurikaan ja sain nukuttua yöni hyvin. Pirjo heitti minut lentokentälle, jossa tapasin Kirstin.

Helsingistä lensimme varsin tapahtumaköyhän lennon Finnairilla Lontooseen Heathrowlle. Ainoa mainitsemisen arvoinen seikka oli se, että jouduin Helsingin turvatarkastuksessa luopumaan käsimatkatavaroissa olleesta Leatherman-työkalusta joka pantiin erillisenä pakettina ruumaan pienessä pahvilaatikossa – saas nähdä tulisiko se perille Nairobiin saakka.

Heathrowlla meillä oli peräti 11 tunnin odotus ennen lentoa Nairobiin. Heathrown kentällä olin ollut odottelemassa muutaman kerran aiemminkin, joten paikka oli tuttu. Tämänkertainen odotus oli kuitenkin toistaiseksi pisin.

Odotusaikana mm. pyöriskeltiin Duty Free-myymälöissä ja istuskeltiin terminaalissa ihmettelemässä maailman menoa. Matkalukemiseksi ostin kentältä Douglas Adamsin Hitchhikers Guide to Galaxy-trilogian kaikki osat yhdessä paketissa. Ostosten maksussa oli kuitenkin ensin vaikeuksia, sillä olin vaihtanut kotipankissani 60 GBP, jotka sain kolmena 20 punnan setelinä. Setelit olivat kuitenkin vanhentuneita eivätkä ne käyneet maksuvälineenä mihinkään! Onneksi myös USA:n taalat ja Visa olivat käypää valuuttaa kentällä.

Iltakahdeksalta lähdimme vihdoinkin kohti Kenian pääkaupunkia Nairobia Kenya Airwaysin lennolla. Koneeseen päästyämme huomasi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman huippuihin kuuluva lentoyhtiö. Kone ei ollut aivan priimakunnossa, se oli myös tupaten täynnä ja ihmisten käsimatkatavaroiden määrä oli useissa tapauksissa melko suuri. No, eipä kai nuo seikat kovin vakavia olleet, perille päästäisiin luultavasti siitä huolimatta.

Päivä 2, to 3.8.2000 –Nairobi

Lennon kesto oli kahdeksisen tuntia ja perillä Nairobissa olimme aamutuimaan seitsemän maissa eli vietimme yön koneessa. Nukkuminen ei kuitenkaan onnistunut kovin hyvin tälläkään kertaa, sillä en yleensäkään saa nukuttua liikennevälineissä ja pitkälle miehelle myös ahtaus aiheuttaa ongelmia kun teleskooppijalkoja en vielä ole onnistunut hankkimaan.

Muut tavarat tulivat perille, mutta – ei kovin yllättäen – Leatherman oli jäänyt jonnekin matkan varrelle. Katoamisilmoituksen tehtyäni yritimme tavoittaa ystäväni Rintamäen Hannan serkkua Katia, joka on ollut Nairobissa YK:n hommissa jo vuosia. Ensi alkuun en onnistunut tavoittamaan häntä, joten odottelimme jonkin aikaa kentällä ennen uutta yritystä. Odotellessamme meitä lähestyi monen sorttisia palvelun tarjoajia, kaupan olisi ollut ainakin safareja, majoitusta ja taksikyytejä. Kun saimme Katiin yhteyden, hän kertoi että hänellä oli juuri muita vieraita, joten sovimme, että menemme hotelliin yöksi ja yritämme tavata hänet takaisin päin tullessamme.

Nairobista oli tarkoitus jatkaa saman tien seuraavana päivänä kohti Tansaniassa sijaitsevaa Arushan kaupunkia. Niinpä varasimme lentokentältä käsin hotellin seuraavaksi yöksi ja ostimme kentältä myös liput seuraavan päivän Arushan bussiin Davanu-bussiyhtiön toimistosta.

Seuraavaksi otimme vastaan erään taksikuskin kyytitarjouksen ja lähdimme köröttelemään kohti Nairobin keskustaa väärältä puolelta ohjattavan Toyota Corollan kyydissä. Taksi oli siinä mielessä väärältä puolelta ohjattava, että ratti oli samalla puolella kuin Suomessa, mutta liikenne Keniassa oli eri puolella!

Kohta lentokentän jälkeen saavuimme ensimmäiseen suureen liikenneympyrään, jonka keskellä oli suuri kyltti, jossa luki suurin piirtein näin: ”These elephants and this roundabout is sponsored by KPMG”. Oma työnantajani oli näköjään heti näyttävästi esillä myös Afrikassa. Oikeita elefantteja ei liikenneympyrässä kuitenkaan kuljeskellut, vaan kyseessä oli ihmisen tekemä norsutaide.

Taksimatkalla hotellille sai ensikuvan Nairobissa. Ensimmäinen huomio jo ennen kaupunkiin tuloa oli kuivasta kaudesta johtuva maiseman harmaus. Itse kaupunkikuva oli suurin piirtein odotusten mukainen, seudut olivat melko rähjäisen näköisiä, ihmisiä oli paljon ja liikenne melko kaoottista. Osittain kaupunkikuva toi mieleen kuivalla aavikkoseudulla sijaitsevan Perun pääkaupungin Liman, mutta liikenteen kaoottisuus ja vilske ja vilinä olivat astetta pienempiä kuin Limassa. Nairobi on noin kolmen miljoonan asukkaan kaupunki, joten kyllä sielläkin menoja ja meininkiä olisi riittämiin.

Hotellimme oli nimeltään Dolat ja sijaitsi melko lähellä keskustaa, mutta seutu jossa se sijaitsi ei ollut kovin siisti tai miellyttävä. Lysti oli kuitenkin halpaa, sillä kahden hengen huoneen hinta oli 735 Kenian shillinkiä eli seitsemisen kymppiä Suomen rahassa. Dolat oli erittäin vilkkaan kadun varrella, mutta huoneemme oli suhteellisen siisti ja ennen kaikkea se sijaitsi poispäin kadulta, mikä mahdollisti kolmen-neljän tunnin tirsat univelkojen vähentämiseksi.

Tirsojen jälkeen lähdimme kävellen syömään ja kauppareissulle. Kaduilla liikkui rutkasti jengiä kävellen ja joukkoon mahtui paljon myös erilaisten safarien tarjoajia, jotka toinen toisensa jälkeen sitkeästi jaksoivat tarjota meille edustamansa firman palveluja. Turisteja ei katukuvassa näkynyt mitenkään silmiinpistävän paljon ja suurin osa vastaantulijoista olikin tummaihoisia paikallisia – sulaudu siinä sitten joukkoon ja yritä olla näyttämättä turistilta!

Nairobi on hieman pahamaineinen kaupunki ja siellä ryöstöjä tapahtuu paljon, joten varovaisuuteen oli syytä ja täytyy sanoa, että kaduilla olo tuntui jotenkin turvattomalta ja ilmapiiri hieman painostavalta. Osittain siihen vaikutti jatkuvasti ympärillä pyörivät myyjäheput, lisäksi etukäteen luetut jutut erilaisista huijaustavoista Nairobissa saivat olon epäluuloiseksi. Mitään ei kuitenkaan onneksi sattunut, mutta eipä kaupunki kovin miellyttävää kuvaa itsestään antanut.

Tulimme takaisin hotellille ennen pimeää, sillä hotellin ympäristössä ei juuri houkutellut liikkua iltamyöhällä. Päivän aikana ei oltu käyty katsomassa mitään nähtävyyksiä, ainoastaan räjäytetty USA:n suurlähetystö nähtiin taksimatkalla lentokentältä. Ilta vietettiin hotellissa lähinnä jutellessa ja lukiessa.

Reissu oli nyt kuitenkin saatu kunnolla käyntiin ja aamulla lähdettäisiin kohti Tansaniaa. Parin ensimmäisen päivän aikana käsitys Kirstistä oli vahvistunut ja vaikutti siltä, että matkanteko hänen kanssaan tulisi sujumaan – toivottavasti myös hän tulisi toimeen minun kanssani.

Päivä 3, pe 4.8.2000 Nairobi-Arusha

Aamulla klo 7.15 Davanun pikkubussi tuli hakemaan meitä suoraan hotellilta. Ennen kaupungista lähtöä vaihdoimme vielä hieman suurempaan n 20 hengen bussiin, joka oli kunnoltaan kohtuullinen, mutta normaaliin tapaan jalkatila oli minulle aivan liian vähäinen. Rinkat matkustivat paikalliseen tyyliin katolla.

Maisemat kohti Tansanian rajaa ajettaessa olivat kuivia ja karuja tasankomaisemia. Matkan edetessä tien varrella alkoi kuitenkin olla myös pieniä puita, joissa oli hieman vihreääkin. Aluskasvillisuus pysyi kuitenkin koko matkan ajan ankeana ja kuivana.

Bussimatkan aikana saimme myös ensimmäiset eläinhavainnot, kun näimme joitakin seeproja, gaselleja ja strutseja – enimmäkseen kuitenkin eläinkanta muodostui laihoista lehmistä.

Tansaniaa päästäksemme jouduimme ostamaan rajalla viisumin ja sen ostaminen ei odotetusti sujunut ilman hässäkkää. Ensin maksoimme 20 USD ja odotimme viisumin myöntämistä pienen raja-aseman sisätiloissa melkoisessa väentungoksessa. Osa bussimme matkustajista ei tarvinnut viisumia tai oli hankkinut sen etukäteen, joten he selvisivät rajalta nopeammin, mutta me ja kaksi Norjalaistyttöä jouduimme odottelemaan tovin ennen kuin mitään tapahtui.

Lopulta takahuoneesta virkailija tuli huutamaan nimiämme  - vain jotta saisimme maksaa 5 taalaa lisää viisumeista. Sitten vuorossa oli lisää odottelua, kunnes takahuoneessa päätettiin olla ystävällisiä meille ja saimme viisumimme. Muut olivat jo odotelleet bussissa jonkin aikaa.

Hetken aikaa Tansanian puolella ajettuamme saimme näkyviin kaksi korkeaa vuorta, etuviistossa näkyi Mt Meru (4,6 km) ja kaukaisuudessa vasemmalla jyhkeä Kilimanjaro (5,9 km). Onneksi Kili oli niin kaukana, että sen näkeminen ja ajatus huipulle kiipeämisestä ei alkanut pelottaa liikaa. Kilimanjaro jäi tiestä kauas, mutta Mt Meru lähestyi koko ajan, sillä määränpäämme Arusha sijaitsi aivan sen juurella.

Arushassa bussi pysähtyi kaupungin ulkopuolella ison Novotel-hotellin pihalla, jossa meitä oli odottelemassa useita pikkubusseja ja takseja valmiina kuljettamaan matkalaisia haluamiinsa hotelleihin. Kuljetukset molemmissa määränpäissä sisältyivät bussikyydin hintaan, mutta eipä hinta mikään halpa ollutkaan, 30 USD viiden tunnin matkasta on melko paljon rahaa.

Me jatkoimme Novotelin pihasta Arushan keskustaan vanhan 504 Pösö-farmarin kyydissä. Tarkoituksenamme oli löytää keskustasta Kirstin tutun tuttu Eddy,  jonka työpaikka sijaitsi aivan keskustan maamerkin kellotornin vieressä. Löysimme Eddyn helposti ja hän lupasi epäröimättä yösijan ventovieraille Suomalaisille. Hieno homma!

Eddy oli noin viisikymppinen Hollantilaismies, joka oli asunut Tansaniassa jo yli 20 vuotta. Hän oli töissä Abercrombie & Kent-nimisessä luksusretkiä järjestävässä firmassa Transport managerina, eli hän vastasi firman Arushassa sijaitsevasta kymmenien autojen ajoneuvokalustosta. Hänen avovaimonsa oli alkujaankin Tansanialainen Mary, joka työskenteli samassa firmassa Operations managerina.

Ensivaikutelma Eddystä oli erittäin positiivinen, sillä hän vaikutti iloiselta, ystävälliseltä, älykkäältä ja puheliaalta tyypiltä, joka otti ilomielin kotiinsa vieraita matkalaisia.

Eddyllä oli vielä työpäivää jäljellä, joten jätimme rinkkamme hänen toimistoonsa ja kävimme syömässä ja rahaa vaihtamassa. Rahanvaihtopaikassa ehdin hetken jo luulla hukanneeni passini, mutta oli vain onnistunut työntämään sen liian hyvään piiloon.

Kaupungilla saimme myös paremmin kuvaa Arushasta, joka vaikutti paljon miellyttävämmältä paikalta kuin Nairobi. Molemmissa oli paljon erilaisten retken tarjoajia, mutta Arushassa ne eivät olleet ihan yhtä hyökkääviä kuin Nairobissa. Muutenkin meininki oli huomattavasti rauhallisempaa, olihan Nairobi monta kertaa suurempi paikkakin.

Arushassa oli myös mukavana piirteenä kaupungin vihreys verrattuna kuivaan Nairobiin. Vaikka Arushassakin elettiin kuivaa kautta, niin siellä oli sentään jonkin verran vihreää, ilmeisesti läheinen Mt. Meru vaikutti alueen kosteuteen. Muutenkin ilmasto oli varsin miellyttävä, sillä lämpötilat päivisin olivat Arushassa yleensä n. 20-25 C ja melko usein taivas oli puolipilvinen. Itse en pidä ollenkaan kuumista ja hiostavista paikoista, joten Arushan säät sopivat minulle mainiosti.

Näkymä Arushan keskustasta Mt. Merun rinteille

Kaupunkiin tutustumisen jälkeen kävelimme takaisin Eddyn toimistolle ja lähdimme hänen kyydillään hänen kotiinsa. Autona oli Nissan Patrol-maasturi, mikä osoittautuikin fiksuksi kulkineeksi, sillä teiden kunto Arushassa oli surkea. Ihan kaupungin keskustassa oli kohtuullisessa kunnossa olevia asfalttiteitä, mutta ydinkeskustan ulkopuolella tiet muuttuivat onnettomiksi. Eddyn ja Maryn koti oli muutaman kilometrin päässä keskustasta ja sinne menevä tie oli välillä täynnä suuria koloja, niinpä monet autot ajoivat lähes jatkuvasti tien vieressä, kummallakin puolella puikkelehtien ja etsien parasta mahdollista reittiä.

Eddy ja Mary olivat hyvin toimeentulevia, joten heidän kotinsakin oli varsin miellyttävä. Sinänsä seutu, jossa asunto oli ei ollut mikään erityisen hieno, mutta talo oli siisti ja kohtuullisen kokoinen omakotitalo muurien ympäröimänä. Heillä oli töissä kokki, siivooja ja pari vartijaa pitämässä paikasta huolta. Vieraille oli mukavasti tilaa, ja me molemmat saimme omat huoneemme. Eddy ja Mary olivat tottuneet vieraisiin, sillä edelliset olivat juuri lähteneet ja tuntui siltä, että vieraita oli niin usein, että he eivät saaneet olla itsekseen koskaan.

Illan päätteeksi kävimme syömässä viihtyisässä ravintolassa.

Päivä 4, la 5.8.2000 Arusha

Aamulla heräsin ennen aikojani vatsavaivoihin. Käynti toiletissa vahvisti asian – vatsatauti oli iskenyt. Kerrankin kun olisi saanut talon oman kokin tekemää aamiaista, niin ruoka ei juuri maistunut. Olo ei kuitenkaan ollut niin paha, ettenkö olisi voinut lähteä kaupungille. Päätarkoituksena oli selvitellä päivän aikana eri retkenjärjestäjiltä vaihtoehtoja safarille ja Kilimanjaron retkelle.

Kaupungille menimme Kirstin kanssa paikallisella pikkubussilla daladalalla. Kyyti maksoi pari markkaa ja sillä pääsi Hiace-pakun takaosastossa tiiviissä tunnelmassa keskustaan.

Katunäkymä Arushassa Eddyn talon lähellä

Retkien tarjoajia riitti kaduillakin, mutta kävimme kysymässä tarjouksia lähinnä Lonely Planetin tai Eddyn suosittelemista paikoista. Eddyn oma firmakin järjesti safareja, mutta hintaluokka liikkui meille aivan väärissä sfääreissä.

Sopivan hintaisten ja lähtöpäiviltään sopivien retkien järjestäminen ei ollut aivan helppoa. Mielenkiintoisimman Kilin-retkitarjouksen saimme Easy Travels-firmalta, 6-päivää suosituimmalla Marangu-reitillä 660 USD/hlö. Huonona puolena olisi se, että lähtö olisi vasta viiden päivän kuluttua torstaina.

Lounasta söin jonkin verran, mutta vatsavaivojen ansiosta ruoka ei pysynyt kauaa sisällä. Iltapäivän ja illan lähinnä makailinkin Eddyn luona. Muut lähtivät illalla syömään ja viettämään iltaa ravintolassa, mutta minä en jaksanut lähteä mukaan.

Päivän aikana satoi vettä melko paljon, mikä oli poikkeuksellista kuivana kautena. Lämpötila oli normaaliin tapaan hieman yli parikymmentä astetta.

Päivä 5, su 6.8.2000 Arusha

Nukuin aamulla puoli kymmeneen ja herätessäni olo oli hieman edellispäivää parempi. Talossa oli aika hiljaista, sillä Mary oli jo lähtenyt töihin ja Eddy oli juuri lähdössä toimistolleen. Kirstiäkään ei näkynyt ja Eddy kertoi, että hän oli lähtenyt jo yöllä joidenkin ravintolassa tapaamiensa Eddyn kavereiden kanssa metsästysretkelle.

Koska oli sunnuntai, niin mitään retkiäkään ei voinut järjestellä. Olokaan ei vielä ollut täydellinen, joten vietin aamupäivän Eddyn luona lähinnä makoillessa ja lukiessa.

Eddy tuli iltapäivällä takaisin kotiin ja alkoi asentamaan stereoita ja kaiuttimia Maryn Suzuki-maasturiin ja minä auttelin häntä leikkailemalla ja liimailemalla äänieristeitä kaiuttimien alle auton kylkiin. Eddy itse oli hyvin kätevä käsistään ja tykkäsi puuhailla kaikenlaista.

Autoaskareiden jälkeen kävimme vielä Eddyn kanssa pyörähtämässä hänen toimistollaan ja söimme illallista Eddyn, Maryn ja kylään tulleen Hollantilaisen Gabyn kanssa. Alkuillasta Kirsti saapui metsästysretkeltä ja kertoi, että saaliiksi oli saatu yksi gaselli ja yksi lajiltaan tuntematon lintu.

Päivä 6, ma 7.8.2000 Arusha

Päivän aikana oli tarkoitus saada retkijärjestelyt hyvälle mallille. Aamulla siis tuumasta toimeen ja pikkubussilla kaupungille.

Saimme pari uutta tarjousta safarille ja Kilin retkelle. Lopulta valitsimme sekä safarin, että Kilin reissun samalta firmalta, eli Shidoloya Toursilta. Tarjoukset olivat seuraavat:

Safari: 5 päivää, lähtö seuraavana päivänä tiistaina, hinta 400 USD/hlö

Kilimanjaro: 6 päivää, lähtö seuraavana maanantaina, ylös Machame route, alas Mweka route, hinta 590 USD/hlö

Yleisin reitti Kilille on Marangu, joka on helpoin ja siellä yöpymiset tapahtuu majoissa. Machame on vaikeampi, mutta kuulemma maisemallisesti hienompi. Majoitus tapahtuu siellä teltoissa.

Lounaalla kävimme Eddyn luona ja keskustelimme hänen ja Maryn kanssa eri retkenjärjestäjien luotettavuudesta. Heidän mukaansa Shidoloya ei ollut pahimmasta päästä, joillakin oli ollut hyviä kokemuksia, mutta joillakin myös pettymyksiä.  

Kirsti Arushan keskustassa

Iltapäivällä käveleskelimme kaupungille jonka jälkeen kävimme Eddyn kanssa sight-seeingilla. Ensin kävimme Eddyn ja Maryn uudella tontilla, jonne heillä oli tarkoitus rakennuttaa Eddyn itse suunnittelema talo eläkepäivien viettämistä varten. Tontilla oli kokoa pari hehtaaria ja se sijaitsi noin viiden kilometrin päässä Arushasta rauhallisella seudulla. Rinnetontilta oli aivan loistavat näkymät, suoraan edessä oli Mt. Meru ja kaukaisuudessa häämötti Mt. Kilimanjaro. Muutenkin maisemat olivat hienot ja vehreät. Tontilla käynnin lisäksi Eddy näytti muutenkin Arushan ympäristöä.  

Eddy ja minä Eddyn tontilla

Illalla kävimme vielä hakemassa pastaa/pizzaa ruuaksi ja pakattiin tavaroita seuraavana aamuna alkavaa safaria varten.

3. Safari, 8.-12.8.2000

Päivä 7, ti 8.8.2000 Arusha-Lake Manyara National Park

Aamulla menimme ensin Eddyn kyydillä hänen toimistolleen, josta Shidoloyan Land-Rover kävi hakemassa meidät. Sitten ajoimme Arusha International Conference Centerin pihalle, jossa tapasimme muut matkaan lähtijät. Meidän autossamme oli viisi retkeläistä: me kaksi, Saksalaistyttö Heike ja Irlantilaispariskunta Tracy ja Kieran. Shidoloyalta lähti matkaan myös toinen auto, jossa oli Italialaispariskunta ja illalla joukkoomme liittynyt Englantilaispariskunta.

Puoli yhdentoista maissa lähdimme köröttelemään kuskimme Hashimin ohjastamana kohti Lake Manyara National Parkia. Ensi alkuun ajoimme puolisentoista tuntia asfalttitietä, mutta sen jälkeen tie muuttui kohtuullisen huonoksi ja kuoppaiseksi ja auto heittelehti edestakaisin jatkuvasti. Minä istuskelin etupenkillä sillä muut halusivat pysytellä takaosastossa juttelemassa. Etupenkiltä oli varsin mainiot näköalat ja ennen kaikkea siellä ei ollut suurta matkapahoinvoinnin vaaraa.

Iltapäivällä saavuimme Lake Manyaran lähistölle, jossa menimme leirintäalueella jossa viettäisimme ensimmäisen yön. Leirintäalueella Shidoloyan työntekijät pystyttivät telttamme ja tarjosivat meille sämpylälounaan. Lounaan jälkeen nostimme takaosan katon ylös Lantikasta ja kurvasimme kansallispuiston puolelle. Irlantilaispariskunnan miespuolinen jäsen Kieran jäi kuitenkin leirintäalueelle sillä hän oli pahoinvoiva ajomatkan keinunnasta johtuen.  

Minä istuskelemassa leirintäalueella

Lake Manyaran kansallispuisto on kooltaan suhteellisen pieni, 330 neliökilometriä, ja tästäkin 230 km2 on vettä, mistä johtuen puisto oli helposti nähtävissä yhden päivän aikana. Puisto sijaitsee Itä-Afrikan hautavajoamassa, joka on osa n. 7000 km pitkää lähes koko Afrikan halkaisevaa vajoamaa. Puiston reunan muodosti vajoaman reuna, joka nousi puiston kohdalla jyrkästi ylöspäin 450 metriä korkeammalla sijaitsevalle tasangolle.

Kansallispuiston portilla Hashim hoiti sisäänpääsymaksut, jonka jälkeen lähdimme ajelemaan puiston teitä pitkin. Safarin perusideana on ajaa autolla kansallispuistoissa edestakaisin katto ylhäällä ja tarkkailla puistojen villieläimiä. Autoista ei saanut nousta pois puistoissa muutoin kuin joissain erityisissä paikoissa. Niinpä me kruisailimme puiston teitä edestakaisin hiljalleen ja aina kun me tai Hashim huomasimme jonkun mielenkiintoisen eläimen, niin pysähdyimme katselemaan niitä.

Mielenkiintoista oli huomata miten vähän eläimet välittivät autoista. Ne saattoivat kulkea aivan auton vierestä häiriintymättä ollenkaan. Eri asia olisi ollut se, miten ne olisivat reagoineet mikäli olisimme nousseet ulos autosta. Leijonan läheisyydessä ei olisi huvittanut testata asiaa.

Lake Manyarassa emme kuitenkaan nähneet leijonia, muita eläimiä kylläkin. Ensimmäinen havainto oli joukko sinimarakatteja joita katselimme aikamme viereisissä puissa ja maassa – auton katolle ne eivät onneksi innostuneet hyppimään. Hetken ihmettelyn jälkeen jatkoimme hiljaista matkantekoa tietä pitkin.  

Sinimarakatti puun juurella

Seuraavaksi havaitsimme jo jotain jännittävää ja suurta, nimittäin muutama elefantti oli ruokatauolla tien vierustalla – ja taas filmiä paloi. Yhdessä vaiheessa eräs elefanteista päätti lähteä löntystelemään tietä pitkin kohti autoamme minkä seurauksena kuskillemme Hashimille tuli kiire löytää peruutusvaihde autosta.  

Elefantti näkyvissä  

Hei hetkinen...tuoltahan rynnistää toinen elefantti kohti!

...onneksi se kääntyi pois tieltä

Päivän aikana näimme runsaasti eläimiä, mm. kirahveja ja järvessä loikoilevia virtahepoja. Yllättävää oli paitsi eläinten paljous, myös se että elukat eivät tosiaankaan piitanneet autoista pätkääkään vaan jatkoivat puuhiaan aivan kuin meitä ei olisi ollutkaan. Me emme toki olleet ainoat safarilaiset mistä johtuen mielenkiintoisia eläimiä saattoi olla tuijottamassa useita autokuntia vierekkäin ja peräkkäin.

Ruuhka-aika Lake Manyarassa

Kokonainen elefanttiperhe lähikuvassa  

Kirahveja kaukaisuudessa

Virtahepoja kaukana järvessä

Jalkautumispaikka järven rannalla

Kaiken kaikkiaan päivän aikana näimme mm. seuraavia eläimiä:

- Elefantti n. 20 kpl/5-6 kertaa
- Kirahvi 4 kpl/2 krt
- Virtahepo 6-7 kpl/1 krt
- Seepra 10 kpl/2 krt
- Puhveli useita kymmeniä laumassa
- Pahkasika 10 kpl/2 krt
- Paviaani useita
- Kuningaskalastaja 1 kpl
- Flamingo useita

Muutama seepra

Ryhmä paviaaneja maassa

Iltapäivällä ajoimme takaisin leirintäalueelle, tosin Irlantilaispariskunta vietiin läheiseen hotelliin, sillä he olivat ostaneet enemmän luksusta sisältävän retken. Meidän majoituksemme ei ollut mitään luksusta, mutta onneksi juoksevaa vettä tuli hanasta ja alue oli kohtuullisen rauhallinen. Vessat oli sitä tasoa, että niistä ei kannattanut laulua tehdä, mutta onneksi hieman kauempana alueen päärakennuksessa oli kohtuullinen länsimainen pönttö jota käytti suhteellisen mielellään.

Päärakennuksessa vietimme iltaa isommalla porukalla runsaan ja täyttävän päivällisen jälkeen pimeän jo saavuttua. Leirintäalueella ei hirveästi ole tekemistä, joten nukkumaan menimme aikaisin. Minä sain kahden hengen teltan kokonaan omaan käyttööni, sillä meitä oli pariton määrä ja Kirsti nukkui päivän aikana ystävystyneensä Saksalaistytön kanssa samassa teltassa.

Päivä 8, ke 9.8.2000 Lake Manyara National Park – Serengeti National Park/Seronera

Aamulla lähdimme pitkälle ajomatkalle kohti Serengetin kansallispuistoa. Tie Serengetin suuntaan vei ensin jyrkästi ylös hautavajoaman reunalle, mistä otimme hotellistaan kyytiin joukkomme Irlantilaispariskunnan. Edellisiltana heikosti voinut Kieran oli jo jonkin verran paremmassa kunnossa kykeni jatkamaan matkaa. Hotellin pihalla ehdimme pikaisesti ihailla lintuperspektiivistä Lake Manyaran aluetta.  

Kirsti ihailemassa maisemaa alas Lake Manyaralle hotellin pihasta

Aikamme röykytyksestä ja pomppimisesta nautittuamme lähdimme nousemaan vuoristotietä ylöspäin kohti Ngorongoron kraatterin reunaa. Ngorongorossa kävisimme varsinaisesti takaisin tullessamme, ja nyt saimme vain esimakua siitä mitä tuleman pitää. Kraatterin reunalle saavuttuamme pysähdyimme pikaisesti ihailemaan kuutisen sataa metriä alempana sijaitsevaa kraatterin pohjaa, jossa pitäisi olla runsaasti eläimiä. Reunalta katsellessa ei kuitenkaan edes kiikarit auttaneet eläinten näkemisessä, joten oli vain luotettava lukemaansa ja uskottava, että siellä olisi elämää.

Kraatterin reunalla 2,3 km:ssä huomasi ilman viilenneen merkittävästi verrattuna Lake Manyaraan, joka sijaitsi 960 metrissä. T-paita päällä ei enää pärjännyt, vaan vaatteita oli lisättävä.

Pikapysähdyksen jälkeen jatkoimme taas matkaa, ensin kraatterin reunaa pitkin ja myöhemmin reunalta hiljalleen alas kohti Serengetin kansallispuistoa laskeutuen. Serengetin puisto ja Ngorongoron suojelualue ovat kiinni toisissaan. Erona kansallispuistolla ja Ngorongoron suojelualueella oli se, että suojelualueella on sallittu Masai-heimon laiduntaminen ja asuminen, kun taas Serengetissä molemmat ovat ehdottomasti kiellettyjä.

Tansaniassa on useita kymmeniä eri heimoja, mutta Masait lienevät niistä kuuluisimpia. Masait olivat aiemmin tunnettuja pelottomina sotureina, mutta ajat ovat muuttuneet ja välillä tuntui siltä, että laiduntamisen ohella Masaiden ainoa puuha oli seisoskella teiden varsilla värikkäissä vaatteissaan ja pysäytellä turisteja rahan toivossa. Entisiin loiston aikoihin verrattuna Masaiden elämä ei liene yhtä hohdokasta, mutta ylväs näky pitkäkasvuiset heimolaiset sotamaalauksissaan olivat siitä huolimatta.

Serengetin alue sijaitsi selvästi Ngorongoron kraatterin reunaa matalammalla ja lämpötila oli sen ansiosta selvästi korkeampi, lisäksi Serengetissä oli jo tuttuun tapaan erittäin pölyistä. Pölyä tunkeutui joka paikkaan vaikka autossa olikin kaikki luukut kiinni.

Serengetin puolella maasto näytti televisiosta ja elokuvista tutulta savannilta – tasaisehkoa maastoa, heinikkoa ja puita siellä täällä. Heinikon mataluuden ja maaston tasaisuuden ansiosta maisemaa näki hyvin pitkälle ja tämä näkymä oli kuivasta kaudesta johtuen melko ankea ja karu.

Keskellä tällaista kuivaa maisemaa ajoimme tieltä syrjään ison puun alle sämpylälounaalle. Lounastauon jälkeen jatkoimme taas pitkää ja yksitoikkoista matkaa eteenpäin kohti Naabi Hill Gatea, joka sijaitsi keskellä puistoa. Naabi Hillissä oli nimensä mukainen pieni kivikukkula, mutta ennen kaikkea siellä oli virallinen sisäänkäynti puistoon. Niinpä me pysähdyimme sinne tauolle ja sillä aikaa kun Hashim hoiteli sisäänpääsymuodollisuuksia me kiipesimme kukkulan päälle kiikaroimaan lähimaisemia. Huipulla oli muutamia pieniä lintuja ja joitain tuntemattomia liskoja, alhaalla puistossa ei kuitenkaan näkynyt kiikarilla mitään elämää.

Lounastauko keskellä Serengetiä

Tunnistamaton lisko Naabi Hillissä

Näkymä savannille Naabi Hilliltä

Minä, Kieran ja pikkulintuja puissa Naabi Hillillä

Tauon jälkeen nostimme Lantikasta katon ylös ja suuntasimme syvemmälle puistoon eläimiä katsellen. Serengetissä riitti kurvailemista aivan eri malliin kuin Lake Manyarassa, sillä puiston pinta-ala on lähes 15.000 m3 eli se on yli 40 kertaa suurempi kuin Manyara. Serengeti on tuttu lukuisista television luonto-ohjelmista ja se on ehdottomasti kuuluisin Tansanian kansallispuistoista.

Puistossa on erittäin runsas eläinkanta, mm. arviolta 1,5 miljoonaa gnuantilooppia joiden vuosittainen muuttoliike on nähty telkkarissa monet kerrat. Gnuiden muuttoliikkeen mukana liikkuu myös paljon muita eläimiä puiston eri osiin vuodenajasta riippuen. Meidän ollessamme puistossa merkittävimmät gnulaumat olisivat puiston pohjoisosassa ja osittain myös Kenian puolella sijaitsevassa viereisessä Masai Maran kansallispuistossa. Me emme olisi menossa aivan niille seuduille, mutta eläimiä riitti kyllä nähtäväksi siitä huolimatta.

Naabi Hilliltä suuntamme oli kohti Seroneraa ja siellä sijaitsevaa leiripaikkaa. Matkan aikana näimme mm. seuraavia eläimiä:

- Gepardi 3+2 poikasta/2 kertaa
- Hyeena 2 kpl/2krt
- Strutsi muutama
- Puhveli useita
- Thompsoningaselli runsaasti
- Grantingaselli runsaasti
- Topiantilooppi runsaasti

Topiantiooppeja ruokatauolla

Yksinäinen hyeena savannilla

Ehdottomasti hienoimpia näkymiä oli gepardiemo, joka yritti huolehtia kahdesta pienestä poikasestaan. Näkyä oli pysähtynyt katsomaan kymmenkunta autoa ja emolla oli tekemistä välillä autojen luokse eri suuntiin ryntäilleiden pentujen kanssa. Yhdessä vaiheessa toinen pennuista juoksi aivan automme editse ja emon hätä oli aivan ilmeinen kun se yritti pitää huolta jälkeläisistään. Toisaalta oli upeaa nähdä gepardeja aivan muutaman metrin etäisyydeltä, mutta toisaalta tuli mieleen safareiden eettiset kysymykset. Onko oikein, että ihmiset toiminnallaan tällä tavalla selvästi häiritsevät eläinten elämää?

Gepardiemo ja pennut kukkulan laella

Gepardiemo pentujen perässä

Pentu ryntäämäässä karkuun emoltaan aivan automme vierestä

Virtahepojakin nähtiin päivän aikana

Lisää topiantilooppeja

Myöhään iltapäivällä saavuimme Seroneraan leiripaikallemme, joka oli karu ja yksinkertainen. Juoksevaa vettä ei ollut ollenkaan ja vessat olivat suhteellisen luotaantyöntäviä. Pöntöistä ei ollut tietoakaan, vaan niiden tilalla oli Afrikkalaiseen tapaan pieni suorakulmion muotoinen reikä, jonka vieressä oli korotetut jalansijat. Alueella viettäisimme kaksi yötä ja koska en ollut edellisiltana käynyt suihkussa, niin tiedossa olisi ainakin kolme päivää ilman peseytymistä, mikä ei niin pölyisissä olosuhteissa tuntunut houkuttelevalta ajatukselta.

Leiriytymispaikka Seronerassa

Hygieniaseikkoja lukuun ottamatta leiriytymispaikka vaikutti varsin miellyttävältä, se sijaitsi puiston keskellä eikä ympärillä ollut minkäänlaista aitausta, joten mitä tahansa eläimiä olisi saattanut tallustella alueelle. Meidän ryhmällämme oli yhteensä kuusi telttaa ja muiden safarilaisten telttoja oli alueella arviolta kolmisenkymmentä.

Telttojen pystyttämisen jälkeen hämärän jo laskeutuessa söimme runsaan ja maittavan päivällisen, jonka jälkeen jäimme koko ryhmämme voimin taivasalla sijaitsevan ruokapöydän ympärille juttelemaan mukavia kuun mollottaessa kirkkaana taivaalla.

Myöhemmin illalla minä ja viereisen teltan Kirsti ja Heike istuimme telttojemme oviaukoissa juttelemassa kun yhtäkkiä havaitsin kuun valossa viereistä tietä pitkin jolkottelevan hyeenan joka hölkytteli vain muutaman metrin päästä telttani vierestä. Kuiskasin hiljaa Kirstille ja Heikelle, että hyeena on lähellä, jolloin liikettä syntyi sekä Kirstin teltassa, että hyeenassa. Kirsti ja Heike säikähtivät hyeenaa ja ryntäsivät peremmälle telttaan ja tästä metelistä hyeena puolestaan pelästyi ja ryntäsi kiireen vilkkaa pusikkoon. Mieleenpainuva kokemus ja osoitus siitä, että luonnon keskellä ja myös armoilla olimme puistossa.

Päivä 9, to 10.8.2000  Serengeti National Park

Aamulla kuulin oppailta, että edellisillalta tutuilla hyeenoilla on tapana tulla leirialueille ruokaa ryöstelemään ja päivällä samoissa puuhissa liikkui paviaaneja.

Aamupäivän vietimme puistossa ajellen ja eläimiä tarkkaillen. Aamun alkajaisiksi näimme pari elefanttia, lisäksi teimme useita havaintoja mm. kirahveista ja seeproista ja eri gasellilajeja ja antilooppeja näkyi jatkuvasti. Leijonia näimme aamupäivällä kahteen otteeseen, ensin kolme aikuista makailemassa kaikessa rauhassa välittämästä meistä ja muista kummallisista olioista peltisissä renkailla varustetuissa hökötyksissään. Myöhemmin näimme emon poikasineen, lisäksi näimme taas gepardin. Yhtään petoeläintä emme kuitenkaan nähneet metsästämässä saalista. Yksi tappo kuitenkin havaittiin, sillä näimme haikaran pistelevän elävänä poskeensa jonkin tunnistamattoman jyrsijän.  

Leijonia

Korppikotka puussa

Sama korppikotka lähempää kuvattuna

Haikara popsimassa jyrsijää

Päivän kuumimpana aikana kävimme leirillä syömässä ja köllöttelemässä varjossa. Serengetissä oli selvästi lämpimämpää kuin Arushassa ja keskellä päivää ei huvittanut olla kuumassa autossa. Lekottelun jälkeen lähdimme toisen kerran samana päivänä eläinten tiirailuretkelle.

Lounastauko. Taustalla ruokaa kärkkyviä apinoita

Iltapäivällä emme nähneet mitään uutta ja järisyttävää. Ärsytyskynnys oli selvästi noussut, eikä jokaisen kirahvin, gasellin tai seepran näkeminen aiheuttanut enää kovin innostuneita reaktioita.

Iso lauma pieniä gaselleja

Kirahvi syömässä yläoksia

Toinen kirahvi jolkottelemassa tien yli

Piskuisia dikdikejä

Muutama seepra

Strutsi iltapäivähölkällä

Makkarapuu

Pari vesiantilooppia puun varjossa

Suoraryhtinen topiantilooppi

...ja kaikesta yllämainitusta todella innostuneet Tracy ja Kieran

Kirahvi istumaan menossa

Kopje

Puhveli tuijottelemassa

Auringonlasku savannilla

Iltaohjelma oli edellispäivän kaltainen, päivällinen leirissä, jutustelua illan mittaan ja aikainen nukkumaan meno.

Päivällispöytä

Päivä 10, pe 11.8.2000  Serengeti National Park – Ngorongoro Conservation Area

Aamuyöllä koko leirialue koki ikimuistoisen herätyksen. Jostain läheltä kuului valtavaa karjuntaa, sitten mylvintää, naurua muistuttavaa hyeenojen äännehdintää ja muitakin eläinten ääniä. Karjunta kuului selvästi leijonalle ja mylvinnän tunnistin elefantin töräyttelyksi, muita ääniä en tunnistanut, mutta arvelin että leijonat metsästivät joitain eläimiä ja elefantit ja hyeenat ääntelivät siinä ohessa. Äänet kuuluivat erittäin läheltä ja aitojen tms. puuttumisen ansiosta mieleen tuli, että leijonat ja eläimet saattaisivat minkään estämättä rynnätä myös telttojemme luokse. Eipä paljoa naurattanut ajatus leijonasta kurkistelemassa telttaan, tai elefantista tallomasta teltan päälle!

Kukaan leirialueella ei varmastikaan nukkunut ääntelyn alettua, sillä äänet olivat niin voimakkaat, että vain jo valmiiksi kuolleet olisivat voineet olla välittämättä niistä. Muissa teltoissa alkoikin kuulua kova puheensorina ja jossain vaiheessa kuulin jonkun jopa tallustelevan telttojen ulkopuolella, mikä tuntui aivan järjettömältä sillä itselleni ei tullut mieleenkään lähteä ulos teltasta.

Ääntelyä kuului jonkin aikaa jonka jälkeen luontoon laskeutui hiljaisuus, ihmisten puheensorina sen sijaan vain jatkui. Hetken kuluttua alueelle ajoi auto, jossa paikalle tulivat ilmeisesti puistonvartijat selvittämään tilannetta. Itse ihmettelin meininkiä ja kuuntelin tapahtumia hiljaa teltassani kunnes jonkin ajan kuluttua luovutin ja jatkoin uniani. Vaikuttava kokemus, todellista villielämää aivan välittömässä läheisyydessä!

Aamulla heräsimme kuuden maissa pimeän aikaan jakamaan yön pelottavia kokemuksia. Hashim kertoi, että leijonat olivat metsästäneet puhveleita ja ilmeisesti tapahtuma näin lähellä leiriä oli melko harvinainen, sillä myös oppailla riitti vilkkaasti keskusteltavaa yön tapahtumista. Retkueemme englantilaispariskunnan miespuolinen jäsen kertoi aamiaisella tarinaa miehestä, jonka leijona oli käynyt jollain safarilla nappaamassa teltasta ja syönyt suihinsa. Tarinan todenperäisyydestä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti vaara on todellinen ja joitain ihmisiä on kuollut vastaavissa tilanteissa vuosien varrella.

Pikaisen aamiaisen jälkeen lähdimme vielä yhdelle eläinten tarkkailuretkelle Serengetin puolella. Aikainen ajankohta oli suotuisa eläinten näkemiselle, erityisesti petoeläimet olivat aamun viileydessä aktiivisempia kuin keskellä päivää. Aamupäivän aikana näimme mm. kuuden leijonan ryhmän jolkottelemassa pitkin joenvartta suuhunpantavaa etsien. Seurasimme niiden toimintaa melko pitkään niiden yrittäessä väijyä laumoina parveilleita seeproja, gaselleja ja antilooppeja. Saaliseläimet taisivat kuitenkin aavistaa mitä tuleman piti, sillä ne pysyttelivät tarpeeksi kaukana leijonista, eikä kukaan joutunut surman suuhun.

Leijonapariskunta lekottelemassa

Toinen leijonaseurue metsästysretkellä

Samat leijonat autojen läheisyydessä

Minä ja leijonakulkueen häntäpään edustaja

Metsästysseurueeseen mahtui myös urospuolisia edustajia

Apina puussa

Taas yksi leijona tassuttelemassa

Ensimmäistä kertaa tällä reissulla näimme myös krokotiileja ja jopa melko läheltä. Näimme niitä, kun olimme jalkautuneet yhdessä harvoista siihen sallituista paikoista ja kävelimme joen penkkaa pitkin. Joessa kellui useita krokotiileja täysin liikkumatta, ja niiden havaitseminen ei ollut helppoa vaikka etäisyyttä oli vain muutama metri. Olin nähnyt krokoja aiemmin Australiassa, missä ne olivat yhtä flegmaattisia kuin Afrikassakin. Tarvittaessa niistä kyllä löytyisi sähäkkyyttä, mutta päiväsaikaan ne tykkäävät kellua auringonvalossa lämmittelemässä.

Tukkeja...eikun krokotiileja joessa

Krokotiileja tuijotellessamme näimme myös muuta hauskaa sillä joessa oli myös jokunen virtahepo, joita emme ensi alkuun havainneet ollenkaan. Syy, miksi emme niitä ensin nähneet oli se, että ne olivat täysin upoksissa vedessä. Yhtäkkiä pintaan kuitenkin saattoi ilmestyä hetkeksi suuri sierainpari happea haukkaamaan ja välillä näkyviin tuli myös pieni pätkä virtahevon päätä tai selkää.

Hetkinen, tässä oli äsken virhahepo!

Pari virtahepoa vähän matkan päässä edellisistä

Kirsti, minä ja virtahevot

Mielenkiintoisen aamupäivän jälkeen ajoimme takaisin leiriin, jossa söimme lounaan, pakkasimme kamat ja teltat ja lähdimme liikkeelle takaisin kohti Ngorongoroa. Iltapäivän ajettuamme saavuimme hieman ennen pimeää Ngorongoron kraatterin reunalla 2,3 km:ssä sijaitsevalle leiripaikalle.

Gepardi loikoilemassa varjossa matkalla kohti Ngorongoroa

Simba-niminen leiripaikka oli upealla paikalla kraatterin reunalla, josta oli hienot näköalat 600 metriä alemmas kraatterin pohjalle. Ilma oli myös mukavan viileä vuoristoilmasto verrattuna turhan kuumaan ja pölyiseen Serengetiin. Muutakin positiivista leiripaikassa oli, sillä siellä oli juoksevaa vettä – tai jos ei juoksevaa, niin ainakin kävelevää. Suihkuja oli kolme kappaletta, mutta vettä tuli vain alahanasta ja sekin vesi oli erittäin kylmää ja sitä tuli hiljalleen. Noh, siitä huolimatta oli loistava homma päästä pesemään neljän päivän pölyt pois. Tunne pesun jälkeen oli raikas ja pirteä.

Virkistävä leiripaikka Ngorongoron kraatterin reunalla

Tuo aiemminkin mainittu pöly oli puutteellisen hygienian kanssa yhdistettynä melko epämiellyttävä asia. Tiet pölysivät aivan mahdottomasti ja pöly tunkeutui joka paikkaan myös auton sisällä. Muutenkin teiden kunto oli aivan pöyristyttävä.

Illalla istuimme jo tuttuun tapaan ruokapöydän ääressä, juttelemassa, ihailemassa maisemia ja tuijottelemassa täysikuuta. Ruoka oli jälleen kerran hyvää, kokkimme Limo sai alkeellisissa oli aikaan maukkaita aterioita ja ruokaa oli aina riittävästi. Limo oli muutenkin hauska tyyppi, joka keksi ja kertoi hauskoja tarinoita ja välillä narrasi meitä hölmöjä turisteja jutuillaan.

Kuskiamme Hashimia täytyy myös kehua, sillä hän puhui hyvää englantia, löysi hyvin eläimiä ja tiesi niistä paljon ja muutenkin junaili tilanteet hienosti. Toisen Shidolyan auton kuski ei ollut läheskään samaa luokkaa Hashimin kanssa.

Iltamyöhällä kun Kirsti oli menossa nukkumaan hän tuli hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä vessan luona pahkasian ja pyysi minut vessavahdiksi. Näin tapahtuikin ja minä tiirailin taskulampulla vessan ympäristöä ennen kuin Kirsti uskaltautui sisään. Kirstin jo ollessa WC:ssä havaitsin lampun valossa kolme sikaa vessan takana, mutta ne ryntäsivät karkuun valoon joutuessaan. Limo arveli myöhemmin, että kyseessä eivät olleet pahkasiat, vaan villisiat joita liikkui alueella ruokaa etsimässä. Muita villieläinhavaintoja ei illan/yön aikana tehty, vaan saimme nukkua yömme rauhassa viileässä ilmanalassa.

Päivä 11, la 12.8.2000  Ngorongoro Conservation Area - Arusha

Aamulla heräsin heti kuuden jälkeen, jotta ehtisin ihailemaan auringonnousua. Samaa ihmettä ihailemaan heräsivät myös irlantilais- ja englantilaispariskunnat joiden kanssa kävelimme kraatterin reunalle odottelemaan auringon nousua kraatterin toisen puolen reunan takaa. Auringon kajo ja lopulta itse mollukan näkeminen oli upea näky, tällaiset hetket ovat minulle mieleenpainuvimpia matkoilla. 

Aamupalan jälkeen lähdimme eläinten tarkkailuretkelle alas kraatterin pohjalle. Ngorongoron kraatteri on maailman suurin ehjänä säilynyt sammuneen tulivuoren kraatteri, sen pinta-ala on hieman yli 300 km2 ja halkaisijaltaan se on hieman alle 20 km. Eläimiä on vaeltanut sinne hiljalleen vuosituhansien saatossa ja sitä on sanottu myös Nooan Arkiksi runsaan eläimistönsä ansiosta.

Kraatterin reunalta eläinten näkeminen ei onnistunut edes kiikarilla, mutta alhaalle päästyämme eläimistön monilukuisuutta ei voinut olla havaitsematta. Ajomatka 600 metriä alaspäin pohjalle tehtiin mutkittelevaa vuoristotietä pitkin ja jo matkalla alas näimme gepardin loikoilemassa rinteessä. Alas päästyämme pysähdyimme sille varatulla paikalla nostamaan katon ylös autosta ja pysähdyspaikalla eläimistön runsaus alkoi toden teolla paljastui. Joka suunnalla oli suuria laumoja erilaisia eläimiä ja niiden näkeminen oli erittäin helppoa, sillä maasto oli tasaista, ruoho oli matalaa ja puita ei juuri ollut.

Näkymä alas kraatteriin matkalla alas

Nooan arkki

Enimmäkseen maasto oli kuivaa, mutta kraatterissa oli myös pari lätäkköä, joiden ympäristössä maasto oli vihreää ja sinne oli kertynyt eläimiä vielä runsaammin kuin muihin paikkoihin. Päivän eläinhavaintoja olivat mm.:

- Leijona muutama
- Virtahepo muutama
- Flamingo runsaasti
- Hirviantilooppi muutama kymmenen
- Gnuantilooppi erittäin runsaasti
- Seepra erittäin runsaasti
- Sarvikuono 4 kpl

HIrviantilooppeja

Sarvikuonot ovat harvinaisia ja niitä ei ilmeisesti esiinny muissa käymissämme paikoissa. Ngorongorossakin niitä lienee vain parisenkymmentä, joista me näimme kiikareilla neljä kappaletta makoilemassa heinikossa kaukaisuudessa. Kovin läheltä emme siis päässeet sarvikuonojen sarvia näkemään, mutta hyvä näinkin. Sarvikuonojen näkemisen jälkeen ainoa merkittävämpi potentiaalinen eläin joka jäi näkemättä oli leopardi. Muuten näimme koko safarilla rutkasti hienoja eläimiä. 

Sarvikuonoja ja leopardeja huomattavasti yleisempi eläin oli Land-Rover ja sen lähisukulaiset Toyota Landcruiser ja Toyota Hiace, joita parveili kaikissa puistoissa jatkuvasti. Näillä peltieläimillä oli tapana kertyä laumoiksi erityisesti petoeläinten läheisyyteen. Helpointa niitä oli havaita juuri Ngorongorossa, jossa kompaktin alueen ja hyvän näkyvyyden yhdistelmä mahdollisti jopa kymmenien näkemisen samalla kertaa.

Muuta mainittavaa Ngorongorossa oli se, että siellä näkyi useita entisiä eläimiä, eli kaluttuja eläinten luurankoja lojui siellä täällä maastossa. Toinen asia mikä pisti silmään oli, että kirahveja ei näkynyt yhtään koko päivän aikana. Seeproja ja gnuantilooppeja sen sijaan oli alueella valtavina laumoina.

Entinen puhveli

Vielä entisempi eläin

Lauma gnuantilooppeja

Pari seepraa lähikuvassa

Yleiskuva kraatterin pohjalta

Lähikuva apinasta, joka oli puussa levähdyspaikalla kraatterin pohjalta lähdettäessä

Puolenpäivän maissa edessä oli taas tutut rutiinit eli ruokailu ja leirin purkaminen. Lounaalla keskustelimme retkeen olennaisesti kuuluvista juomarahoista, muut olisivat halunneet antaa vähemmän, mutta me Kirstin kanssa päätimme antaa 40 USD kumpikin. Rahat pantiin yhteiseen pottiin, jotka annoimme Hashimille jaettavaksi hänen, Limon ja toisen auton kuskin kesken. Yhteensä pottiin kertyi parisataa taalaa.

Leiripaikalla vaihdoimme vielä sähköpostiosoitteita muiden seurueemme jäsenten kanssa ennen kuin lähdimme matkaan kohti Arushaa. Arushaan saavuimme kolmen ja puolen tunnin ajomatkan jälkeen kuuden maissa ja jätimme ensin muut hotelleihinsa ennen kuin jäimme itse Abercrombie & Kentin toimistolle odottelemaan Eddyä, joka tuli hakemaan meidät kotiinsa.

Safari oli siis onnellisesti ohi, kokemus oli hieno, eläimiä nähtiin enemmän kuin olin etukäteen odottanut ja hienoa oli myös yöpyä keskellä villielämää. Useimpiin paikkoihin, joissa olen elämäni aikana käynyt ei ole tarvetta tulla uudestaan, mutta jonkinlaiselle safarille voisi tulla toistekin. Uusi safari olisi mielenkiintoista tehdä silloin kun on vihreää – samat paikat olisivat varmastikin aivan eri näköisiä.

Illalla lähdimme Eddyn ja Maryn kanssa syömään paikalliseen tapaan nyama chomaa, joka on sitkeää paljain käsin syötävää lihaa. Lihan lähteenä toimiva eläin on minulta hämärän peitossa, mutta syötävää se joka tapauksessa oli vaikkakin leukalihaksia sai harjoittaa runsaasti lihan sitkeyden ansiosta. Syömään mennessä kävimme vielä kyselemässä samassa autossa olleiden safariseuralaisten halua lähteä mukaamme syömään, koska olimme keskustelleet yhteisestä illallisesta. Muut päättivät kuitenkin jäädä hotellilleen syömään. Paikan johon me suunnistimme omisti Big Sister-niminen nimensä mukainen ja kokoinen nainen.

4. Välipäivät Arushassa, 13.-15.8.2000

Päivä 12, su 13.8.2000 Arusha

Rauhallinen palautumispäivä. Vatsavaivat olivat taas ilmestyneet ja niinpä vietin aamupäivän Eddyn luona lepäillen ja pyykkiä pesten. 

Iltapäivällä lähdimme vierailulle aiemmin tapaamani Hollantilaisen Gabyn ja hänen miehensä Artin luokse kaupungin ulkopuolelle. Toiveissa oli nähdä satelliittikanavilta Unkarin F1 GP, mutta Etelä-Afrikkalaisella urheilukanavalla ei ollut autourheilusta tietoakaan. Penkkiurheilun sijaan kävimme Gabyn ja Kirstin kanssa kävelyllä. Gabyn ja Artin asunto oli kolmisen sataa metriä Arushan kaupungin yläpuolella 1.600 metrissä ja kävelyretkellä näimme mukavia maisemia ylhäältä rinteistä.

Illan päätteeksi Eddy, Mary ja me kaksi kävimme syömässä paikallisessa Impala-hotellissa, mikä oli suhteellisen turhaa sillä ruoka ei pysynyt kauaa vatsassa.

Päivä 13, ma 14.8.2000 Arusha

Rauhallinen päivä tämäkin. Nukuin yhdeksään jonka jälkeen lähdimme hiljalleen daladalalla kaupungille, jossa pyörittiin koko päivä.

Päivän aikana kävimme mm. varmistelemassa mitä reittiä keskiviikolle siirretty Kilin retkemme tulisi menemään. Olimme safarilla päättäneet siirtää vaellukselle lähtöä parilla päivällä ja halusimme myös mennä aiemmin aiotun Machame-reitin sijaan helpompaa Marangu-reittiä. Syynä tähän vaihdokseen ja viivästykseen oli lähinnä se, että Kirstillä oli safarilla hieman flunssainen olo ja halusimme antaa hänelle aikaa parantua. Marangun reitille pääsy varmistuisi vasta seuraavana päivänä.

Illalla katselimme Eddyn ja Maryn luona videoita. Vatsavaivat jatkuivat.

Päivä 14, ti 15.8.2000 Arusha

Vatsavaivat eivät tuntuneet hellittävän. Kirsti lähti aamulla muutaman kymmenen kilometrin päähän Moshiin, jossa hänen oli tarkoitus vierailla KCMC-sairaalassa tutustumiskäynnillä. Minä päätin viettää tämänkin aamupäivän Eddyn kämpällä makoillessa.

Iltapäivällä kävin kaupungilla varmistamassa seuraavan päivän Kilin retken reitin, joka oli ns. Coca-Cola-reitti eli Marangu. Lisäksi kävin varaamassa bussiliput Nairobiin 23. päivälle.

Illalla taas makoilua Eddyn luona ja tavaroiden pakkaamista. Ajatukset olivat jo seuraavan päivän vaelluksessa, uni tuli kuitenkin yöllä hyvin silmään.

5. Kilimanjaron vaellus, 16.-21.8.2000

Päivä 15, ke 16.8.2000 Arusha-Marangu-Mandara Hut

Kilimanjaron retken aloituspäivä! Herätys klo 6.40, aamusuihku ja aamupala, sitten Eddyn kyydillä Abercrombie & Kentin-toimistolle, josta Shidoloyan väki tuli meitä hakemaan. Ensin suuntasimme vanhan Peugeot 504 farmarin kyydillä Shidoloyan toimistolle, jossa kävimme maksamassa loppuosan retken hinnasta. Samalla kyydillä toimistolle tuli amerikkalaispariskunta, joka oli lähdössä meidänkin aiemmissa suunnitelmissa olleelle Machame-reitille.

Lähtökuva Eddyn toimiston edessä

Shidoloyan toimistolta lähdimme parin tunnin ajomatkalle kohti Marangua, josta vaelluksemme alkaisi. Matkan aikana mietitytti vatsavaivojen vaikutus vaellukseen, onneksi kuitenkin päivän aikana vaivat hellittivät hiljalleen – samoin oli käynyt aiemmin Perussa Inca Trailille lähdettäessä, silloin viikon kestäneet vatsavaivat loppuivat vaelluksen ensimmäisenä päivänä.

Shidoloya oli hoitanut safarijärjestelyt hyvin, mutta Kilimanjaron retken järjestelyt eivät sujuneet alussa samaan malliin. Maranguun päästyämme ajoimme kansallispuiston sisäänkäynnin luokse 1980 metriin, jossa jäimme odottelemaan opastamme, jonka piti tulla paikalle. Odottelu venyi kuitenkin pitkäksi, eikä kenelläkään tuntunut oikein olevan tietoa mitä tapahtuu. Mukanamme oli pari kantajaa, mutta he eivät puhuneet hyvää englantia eivätkä tuntuneet tietävän järjestelyistä paljoakaan.

Viime hetken ostospaikka Marangun kylässä

Lopulta oppaamme saapui ja kävimme hänen johdollaan täyttämässä lupa yms. lappusia ja maksamassa yli 400$/hlö kansallispuistomaksuja. Sitten taas ihmeteltiin jonkin aikaa ennen kuin puoli yhden maissa pääsimme vihdoin lähtemään liikkeelle. Oppaamme nimi oli vaihtunut alkuperäisestä tiedosta emmekä nähneet häntä koko päivänä lähtöä lukuun ottamatta, vaan kuljimme yhdessä kantajiemme kanssa.

Minä lähtöpaikan kyltin luona

Pääsimme siis matkaan kohti 5895 metrissä sijaitsevaa huippua. Kilimanjaro on Afrikan korkein vuori ja yksi maailman korkeimmista paikoista johon on mahdollista päästä ilman vuorikiipeilytaitoja. Vaelluksen rankkuutta lisää se, että korkeusero lähtöpaikan ja huipun välillä on poikkeuksellisen suuri. Alhaalta laaksosta on huipulle lähes 5 km ja meidän reittimme lähtöpaikastakin melkein neljä kilometriä. Esim. Himalajalla tai Andeilla, joissa on korkeampia vuoria, myös laaksot ovat selvästi korkeammalla, jolloin nousua ei tule yhtä paljoa.

Käyttämämme Marangu-reitin ei pitänyt olla kovin vaativa, sillä se kulkee leveitä polkuja pitkin, eikä jyrkkyyskään ole suuren suuri. Toiseksi yleisin reitti Machame on jyrkkyydeltään eri luokkaa kuin Marangu. Marangu-reitillä yöpyminenkin tapahtuu suhteellisen inhimillisissä olosuhteissa eli majoissa, muilla reiteillä yöpyminen tapahtuu teltoissa. Normaalilla ihmisellä on siis mahdollisuus päästä ylös asti.

Suurin mutta ja riski on kuitenkin vuoristotauti, jonka mahdollisuus yli kolmessa kilometrissä on olemassa. Se onkin merkittävin syy, miksi vaeltajat eivät pääse huipulle saakka. Vuoristotauti voi iskeä keneen hyvänsä fyysisestä kunnosta riippumatta ja ainoa mahdollisuus pyrkiä välttämään sitä on kunnollinen akklimatisoituminen. Väitetään, että vaaditaan yli kolmessa kilometrissä oleskelua, jotta akklimatisoitumista tapahtuisi. Etukäteen me emme olleet voineet akklimatisoitua, mutta olimme varanneet sitä varten vaelluksellemme yhden ylimääräisen päivän, joka oli tarkoitus viettää 3700 metrissä.

Ensimmäisenä päivänä ei ollut vielä mitään vuoristotaudin vaaraa ja matka sujui mukavasti leveää ja loivaa polkua pitkin. Reitti kulki sademetsän keskellä ja polku oli välillä melko mutaista, mutta suurempia ongelmia ei ollut. Matkan aikana kosteassa sademetsässä oli pilvistä, emmekä onnistuneet näkemään Kilin huippua koko päivänä.

Päivän päätepisteenä oli 2700 metrissä sijaitseva Mandara Hut, jolle päästiin kolmen tunnin kävelyn päätteeksi. Mandara muodostui useista neljän hengen majoista, oppaiden ja kantajien majoista, keittiömajasta ja suuresta majasta, jossa ruokailimme ja istuimme iltaa. Majoissa oli aurinkopaneelit, joista niiden lamppuihin saatiin hieman sähköä. Yöpymismajoissa oli neljä patjoilla varustettua laveria makuupusseja varten - eikä juuri muuta. Hyvin raikasta juoksevaa vettä sai muutamasta ulkona sijaitsevasta hanasta.

Päivällinen ei ollut aivan samaa tasoa kuin safarilla, mutta ruokaa riitti ja se oli täysin syömäkelpoista. Oppaamme Edward ilmestyi jossain vaiheessa majalle ja hän toimi myös seurueemme kokkina. Muita asiakkaita ei ryhmäämme kuulunut meidän ohellamme, henkilökuntaa oli Edwardin lisäksi molemmille oma kantaja, jotka kantoivat meidän isot rinkkamme ja ruoka yms. tarvikkeita. Meille jäi kannettavaksi vain pienet päiväreput. Omatoiminen kiipeäminen Kilille ei ole sallittua, mistä johtuen mekin olimme joutuneet palkkaamaan kyseisen konkkaronkan.

Päivä 16, to 17.8.2000 Mandara Hut – Horombo Hut

Herätys klo 7.30, jonka jälkeen söimme erittäin runsaan ja täyttävän aamupalan. Keli oli aamulla raikas ja sumuinen. Meidän ryhmämme aamuvalmistelut kestivät kauemmin kuin muilla, johtuen mm. siitä että jouduimme keittämään juomavettä päivän ajaksi hieman ennen lähtöämme. Matkaan pääsimme vasta puoli kymmenen maissa, viimeisenä kaikista. Muita vaeltajia oli samaan aikaan liikkeellä muutamia kymmeniä ja heihin törmäsimme päivittäin.

Mandarasta lähdettäessä ensimmäiset parisataa korkeusmetriä kulkivat edelleen sademetsässä ja olosuhteet jatkuivat sumuisina ja kosteina. 2,9 km:n jälkeen metsä loppui ja tilalle tuli matalaa kanervikkoa ja maisemaa, joka muistutti jopa välillä suomalaista suota.

Minä ja oppaamme sademetsän loppumisen jälkeisellä vyöhykkeellä

Kasvillisuus muuttui hiljalleen yhä matalakasvuisemmaksi, ja ylöspäin mennessä myös sää muuttui kuivempaan suuntaan. Aurinkokin näyttäytyi välillä ja sumun hälvettyä alkoi myös näkymään muutamaa metriä kauemmaksi. – Kilin huipusta ei tosin edelleenkään ollut havaintoa.

Kirsti vaeltamassa polulla keskellä kanervikkoa

3,3 km:ssä pidimme lounastauon aurinkoisessa säässä. Olimme aamulla saaneet kannettavaksemme sämpylän, kananmunan ja mandariinin, josta lounaamme koostui. Tauolla vaellus alkoi jo tuntumaan mukavalta, siellä oli mukava nauttia piristävästä vuoristoilmasta luonnon keskellä hyvän sään vallitessa.

Taukopaikalta lähdimme taivaltamaan eteenpäin edelleenkin leveää ja loivaa polkua. Matkavauhti oli tasaisen tappavaa, varmaa mutta hidasta, sillä näissä korkeuksissa hapenpuute alkaa jo selvästi vaikuttaa. Normaalityyliksi muodostui se, että minä kävelin itsekseni hieman Kirstiä nopeammin ja pidin vastaavasti pidempiä taukoja, jotta en kadottaisi kontaktia Kirstiin täydellisesti ja olisin tietoinen hänen voinnistaan ja jaksamisestaan. Kirsti käveli oppaamme kanssa samaa tahtia, kantajien mennessä edellämme yöpymispaikalle. Tämä tyyli jatkui muinakin päivinä ja se sopi minulle mainiosti, sillä viihdyn vaelluksilla omissa oloissa.

Päivän aikana saimme myös muistutuksen retken vaarallisuudesta, sillä alaspäin tuotiin nuorta miestä kovaa kyytiä paareilla. Todennäköisesti hän oli saanut vuoristotaudin, johon ainoa ensiapu on nopea laskeutuminen alempiin korkeuksiin. Vuosittain Kilimanjarolla kuolee ihmisiä vuoristotaudin seurauksena ja se ei todellakaan ole leikin asia.

Aikamme taaperrettuamme saimme pienen kukkulan jälkeen näkyviin päivän tavoitteemme Horombo Hutin monine rakennuksineen. Samassa paikassa eteemme avautui myös ensimmäinen näkymä Kilimanjaron lumipeitteiselle huipulle, jonne näytti olevan matkaa vielä huimasti.

Horomboon saavuimme noin viiden tunnin vaelluksen jälkeen puoli kolmen maissa iltapäivällä. Se sijaitsee 3,7 km:ssä eli päivän aikana nousua tuli kilometrin verran ja korkeus alkoi jo tuntumaan lievänä ohimojen tykytyksenä ja helppona hengästymisenä. Muuten ongelmia ei ollut ja tämäkin päivä oli ollut fyysisesti melko helppo.

Horombo Hutin alue ylhäältä päin kuvattuna

Perillä veimme kamamme samanlaiseen neljän hengen majaan kuin Mandarassakin, jonka jälkeen menimme isoon ruokailumajaan syömään välipalaksi teetä, keksejä ja popcorneja.

Horombo oli Mandaraa suurempi kompleksi ja siellä oli selvästi enemmän majoja ja väkeäkin riitti runsaammin, sillä siellä monet viettävät yhden ylimääräisen akklimatisoitumispäivän ja majat toimivat myös huipulta alas tulevien majoituspaikkana. Siellä oli jopa vesivessa, suihkusta oli tosin turha uneksiakaan.

Välipalan jälkeen oli aikaa ihailla maisemia ja nauttia olostaan. Päiväkirjaankin tuli jotain sepusteltua ennen lounasta. Lounaan jälkeen ohjelmassa oli taas maisemien ihailua – niissä riittikin ihailemista, sillä Kilin huippu oli välillä selvästi näkyvissä ja välillä taas täysin pilvien peitossa. Itsekin olimme välillä ihan pilvessä ja hetken kuluttua pilvien yläpuolella, jolloin aurinko pääsi porottamaan täysillä. Illemmalla pilvet eivät enää nousseet yhtä ahkeraan Horombon korkeudelle minkä seurauksena alapuolellamme levittäytyi kaunis yhtenäinen pilviverho ja yläpuolellamme häämötti Kilin kaukainen huippu. Loistavaa!

Auringon laskeuduttua upeasti saimme ihailla tähtikirkasta taivasta – tosin emme kovin kauaa, sillä kelistä tuli niin viileä, että oli viisainta siirtyä sisätiloihin.

Iltapäivän ja illan aikana ylhäältä tulijoita oli tupsahdellut leiriin, toiset enemmän ja toiset vähemmän uupuneen näköisinä. Tulijoilta oli mukava kysellä kokemuksia ja ihmetellä heidän saavutuksiaan. Toiset olivat päässeet huipulle, mutta monelta oli jäänyt korkein kohta saavuttamatta, jotkut olivat oksennelleet, toiset olivat kääntyneet päänsäryn takia takaisin ja jotkut kertoivat kääntyneensä takaisin liiallisesta kylmyydestä johtuen. Huipulle pääsy-prosenteista liikkuu erilaisia arvioita, jossakin väitetään 30%:n, jossakin 50%:n yrittäjistä pääsevän ylös asti, oppaat puolestaan pyrkivät kannustuksen vuoksi kertomaan korkeampia prosentteja.

Puoli yhdeksän maissa menin nukkumaan ja makailin makuupussissa kellon ympäri lukuun ottamatta keskellä yötä tapahtunutta vedenheitto-keikkaa. Yö oli rikkonainen, uni oli pinnallista ja katkonaista, ohimoissa jyskytti ja heräilin useasti yön aikana.

Päivä 17, pe 18.8.2000 Horombo Hut – The Saddle – Horombo Hut

Akklimatisoitumispäivä. Aamulla ylös puoli yhdeksän maissa ja runsaalle aamiaiselle, jonka jälkeen rauhalliseen tahtiin lähtö akklimatisoitumiskävelylle 600 metriä korkeammalle 4,3 kilometriin. Keli oli aurinkoinen, mutta tuulinen ja vauhti oli hidas eli pole pole. Päivän korkein kohta sijaitsi The Saddle nimisessä paikassa, joka oli nimensä mukainen satula Kilimanjaron kahden korkeimman huipun eli Mawenzin (5149 m) ja Kibon (5895 m) välissä.

Iso joukko kantajia Horombolla

Saddlessä ei enää juurikaan ollut kasvillisuutta ja maasto muistutti lähinnä aavikkoa. Päivän päätepisteessä oli sinne tullessani yksi mies ja hänen oppaansa, mutta he jatkoivat matkaa samantien, joten minä sain olla pitkään itsekseni ja jälleen kerran vuoriston rauhasta nauttiminen ja maisemien ihailu sai elämän tuntumaan ihanalta.

Näkymä saddlelta Mawenzille

The Saddleä pitkin meni myös reitti ylös 4,7 km:ssä sijaitsevalle Kibo Hutille, jonne mekin seuraavana päivänä suunnistaisimme. Reitti meni kauempana ja sieltä saattoi erottaa pieniä muurahaisia matkalla ylöspäin kohti kauempana näkyvää Kibo Hutia. Hutille johtava polku oli edelleen loivaa, mutta siitä eteenpäin reitti alkoi nousta selvästi jyrkemmin kohti 5685 metrissä sijaitsevaa Gilman’s Pointia. Siitä eteenpäin reitti oli taas loivaa aina korkeimmalle kohdalle Uhuru Peakille saakka.

Näkymä Uhuru Peakille samoilta jalansijoilta kuin edellinen kuva Mawenzille

Jonkin ajan kuluttua Kirsti saapui paikalle oppaamme kanssa ja heidän levättyään hetken lähdimme takaisin kohti Horomboa. Ensimmäistä kertaa menimme reilusti alaspäin ja ylöspäin mennessä rasittuneet lihakset saivat välillä lepoa. Rakkoja estämään ja viemään painoa pois jaloista olin ostanut ennen reissua jo pitkään suunnitelmissa olleet vaellussauvat, jotka olivat erittäin hyvä apu sekä ylös, että alas mennessä. Yleensä vuoristovaelluksilla jalkapallossa nuorempana loukatut polveni kipeytyvät ja vaellussauvoilla sain helpotusta kyseiseen ongelmaan.

Hieman ennen Horomboon saapumista laskeuduimme auringonpaisteesta pilvien sisälle ja Horombossa olikin pilvistä lähes koko loppupäivän. Iltapäivä kului lähinnä majassa makoillessa, syödessä ja päiväkirjaa kirjoittaessa.

Iltaruuan jälkeen oli jälleen mukava ihailla tähtikirkasta taivasta hetkinen ennen aikaista nukkumaan menoa. Yö sujui edellistä rauhallisemmin, eikä ohimoiden jyskytyskään enää vaivannut.

Päivä 18, la 19.8.2000 Horombo Hut – Kibo Hut

Aamulla oli taas pahoja vatsavaivoja, mutta tällä kertaa keksin vihdoinkin syyn niihin. Syömäni malarialääke Lariamin sivuvaikutuksiin kuului ripuli ja minun vatsavaivani olivat tulleet joka kerta Lariamin syömistä seuraavana päivänä. Lariam aiheutti myös lihaskipua ja kramppeja erityisesti pohjelihaksiin. Vaivojen seurauksena olo oli koko päivän heikko, eikä ruokaa tehnyt mieli ollenkaan. Mieli oli myös hieman maassa, sillä jatkuessaan vaivat saattaisivat estää seuraavan yön huipun valloituksen. Lariamin syönti loppui siihen.

Heikosta olosta huolimatta päivän aikana oli noustava taas yksi kilometri ylöspäin. Kibo Hutille 4720 metriin. Reitin helppoudesta johtuen päivä ei onneksi muodostunut ylivoimaiseksi esteeksi ja hitaan taaperruksen jälkeen saavuin Kibolle 4 h 15 min kuluttua lähdöstä. Päivän aikana olin taas kävellyt omaan tahtiin ja pyrkinyt keskittymään heikon olon voittamiseen. Välillä pidin pidempiä taukoja ja odottelin Kirstiä ja opastamme, mutta loppumatkasta jatkoin ylös itsekseni.

Matkan aikana kasvillisuus oli hiljalleen loppunut ja satulaa pitkin käveltäessä maisemat olivat kuivia ja karuja. Lämpötila ei noussut enää päivälläkään kovin lämpimäksi.  

4720 metriä oli minulle korkeusennätys, sillä olin aiemmin Perussa ollut n. 4500 metrissä. Vuoristotaudin oireita ei onneksi ilmaantunut, ruoka ei tosin maittanut, mutta se johtui lähinnä vatsataudista.

Olot Kibossa olivat hyvin karut, viimeinen vesipiste oli ohitettu päivän aikana ja kaikki vesi piti kantaa mukana sinne. Vessat olivat samanlaisia suorakulmaisella kololla varustettuja malleja kuin safarilla. Itse Kibo Hut muodostui kolmesta majasta, joista yhdessä oli puistonvartijoiden tiloja, yhdessä oppaiden/kantajien tilat ja yhteen majoitettiin vaeltajat. Vaeltajien maja oli iso rakennus, ja meidän huoneessamme oli kerrossängyt kahdelletoista hengelle.

Iltapäivällä meillä Kirstin kanssa oli vielä hieman virtaa jäljellä, joten kiipesimme hieman Hutista ylöspäin istuskelemaan ja katselemaan maisemia. Paikasta, jonne nousimme näkyi selvästi seuraavana yönä noustava aikaisempien päivien reittejä jyrkempi kilometrin nousu Gilman’s Pointille. Näköalapaikaltamme näimme myös vastapäisen Mawenzin huipun ja Kibon ja Mawenzin väliin jäävän satulan, jonne nousi hienon näköisesti pieniä pilvimuodostelmia Kenian puolelta, kunnes ne lähtivät pyörteillen nousemaan ylöspäin hajotakseen ilmaan ennen kuin ne pääsivät laskeutumaan Kilin Tansanian puoleisille rinteille. Kenian ja Tansanian pilvet eivät siis päässeet kohtaamaan toisiaan.

Minä ihmettelemässä Kenian vasemmalta päin Kenian puolelta tulevia pilviä

Minä ja Uhuru Peakin jäätikkö taustalla

Viiden aikoihin söimme hyvin kevyen iltapalan ennen kuin menimme nukkumaan kuuden maissa illalla.

Päivä 19, su 20.8.2000 Kibo Hut – Uhuru Peak – Horombo Hut

Katkonaisen unen jälkeen herätys klo 23.25 lauantain puolella ja mielenkiintoinen Afrikkalaisessa puuceessä käynti kovassa pakkasessa pilkkopimeässä. Vatsatauti näytti onneksi jääneen yhteen päivään tällä erää ja se paransi hieman mielialaa.

Aamupalaksi nautimme teetä ja keksejä, sitten puettiin päälle mahdollisimman lämpimästi. Minulla oli 6-7 kerrosta vaatetta, päällimmäisenä Gore-tex-asu. Kaikki huipulla käyneet olivat varoitelleet äärimmäisestä kylmyydestä, ja siihen oli syytä varautua. Etukäteen olin kuullut, että vaellukselle mukaan olisi syytä ottaa kunnon pakkasia kestävä makuupussi ja koska oma pussini sietää vain pikkupakkasta, niin olin lainannut reilun pakkasen sietävän pussin. Omallakin olisi näköjään pärjännyt, sillä majoissa yövyttäessä lämpötilat eivät laskeneet kunnolla pakkaselle. Eri asia olisi ollut jos olisimme menneet reittiä, jossa olisimme yöpyneet teltoissa.

Makuupussia ja muita tavaroita emme kuitenkaan ottaneet mukaan Kibolta kohti huippua lähdettäessä, vaan isommat rinkat jätimme majaan odottelemaan palaamistamme. Mukaan otettiin vain välttämättömin, minun tapauksessani se tarkoitti 2*0,75 L vettä, energiapatukoita, aurinkovoidetta, taskulamppua, aurinkovoidetta, huulirasvaa ja Kirstin kamera, jotka kaikki työnsin takin taskuihin koska en viitsinyt ottaa pikkureppua kannettavakseni. Aurinkolasitkin piti ottaa mukaan, mutta unohdin ne ensin ja huomasin sen ollessamme jo ulkona ja piti palata majaan takaisin hakemaan ne.

Kun lopulta pääsimme lähtemään, niin kello oli 00.30 ja suurin osa muista ryhmistä oli jo ehtinyt matkaan ennen meitä. Ensimmäinen tavoitteemme oli 5685 metrissä sijaitseva Gilman’s Point, jonne oli nousua kilometrin verran jyrkkää ja rankkaa polkua pitkin. Maasto oli irtonaista hiekkaa ja pieniä kiviä, mikä teki nousun vaikeammaksi, onneksi irtohiekka oli yöllä jäässä eikä liukumista tapahtunut niin paljoa kuin päivällä.

Yöllä nousuun oli osasyynä yllä mainittu irtohiekan jäätyminen ja sitä myötä helpompi kiipeäminen, toisena syynä oli se, että huipulle yritettiin nousta auringonnousua ihailemaan, jolloin alaspäin menoon olisi riittävästi aikaa.

Kantajamme olivat jääneet Kibolle ja meidän seurueeseemme kuului Kirsti, minä ja opas Edward. Edward kulki ensimmäisenä, Kirsti toisena ja minä viimeisenä. Aiempien päivien tapa, jolloin minä kuljin muita nopeammin ei ollut kuutamon valossa jyrkällä rinteellä mahdollista.

Ensi alkuun vauhtimme oli erittäin hiljaista, itse olisin voinut mennä selvästi lujempaakin. Ensimmäisellä tauolla Edward kertoi, että meidän olisi kiristettävä vauhtia mikäli aikoisimme päästä Gilman’s Pointille ja huipulle. Tämän jälkeen Kirsti pystyikin kiristämään tahtia ja Edward kertoi, että mahdollisuutemme päästä ylös asti paranivat huomattavasti.

Oli varmaankin onni, että oli pimeää, sillä koko jyrkän nousun näkeminen olisi voinut saada meidät epätoivon valtaan ja luovuttamaan koko homman. Ylöspäin kuitenkin mentiin ja etenemistä tapahtui hitaasti mutta varmasti. Minulla ei ollut vuoristotaudin oireita, mutta korkeus teki noususta erittäin rankkaa ja eipä kova kylmyyskään oloa parantanut. Kirstillä näytti olevan hieman vaikeuksia jaksaa pitää yllä riittävää vauhtia ja ilmeisesti myös korkeus alkoi tehdä tehtävänsä, sillä meno oli välillä hieman horjuvaa.

Välillä kaukana alhaalla oleva pilviverho repeili ja tauoilla pystyi näkemään kaukaisuudessa Kenian puolella olevien kaupunkien ja kylien valoja. Matka alas laaksoon vaikutti ylhäältäkin päin todella pitkältä.

Suurin osa matkasta Gilman’s Pointille oli normaalisti käveltävää reittiä ja polku kulki siksakkia ylöspäin. Lähellä Gilman’sia oli kuitenkin varsin vaikea ja jyrkkä pätkä, jossa oli pari pahaa paikka joissa joutui käyttämään käsiä apuna.

Gilman’s Pointille saavuimme varttia vaille viisi 4 h 15 min kävelyn jälkeen. Siellä alkoi olla melko vilpoisaa, eikä pitkää taukoa huvittanut pitää, muuten olisi voinut olla ylivoimaista jatkaa matkaa. Kirsti vaikutti uupuneelta ja loppumatkasta Edwardin oli pitänyt osittain hinata häntä kädestä pitäen perästä. Kirstin puheet eivät myöskään enää vaikuttaneet täysin selväjärkisiltä, mutta hänkin halusi kuitenkin jatkaa kohti Uhuru Peakia.

Minä ja Gilman's Pointin kyltti

Kirsti saman kyltin vieressä

Päätimme jatkaa kohti Uhurua, joka oli parisataa metriä Gilman’sia korkeammalla. Reitti Uhurulle oli loivaa, eikä se ollut periaatteessa mitenkään vaikeaa polkua. Vaellus huipulle oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, vaikka minulla ei ollutkaan vuoristotaudin elkeitä, niin eteneminen oli äärimmäisen hidasta ja tuskallista. Tuntui, että päässä huippaa joka askeleen jälkeen ja taukoja oli pidettävä jatkuvasti.

Kirsti oli selvästi minua heikommassa kunnossa ja Edwardin oli vedettävä ja kannateltava häntä ja etenemisvauhti oli etanan luokkaa. Jossain vaiheessa ajattelin itsekkäästi, että lähden painamaan nopeammin kohti huippua ja ohitin Kirstin ja Edwardin ja kiristin tahtiani. Lopulta saavutin Afrikan korkeimman kohdan Uhuru Peakin 5895 metriä korkean huipun varttia yli kuuden aikaan hieman ennen auringonnousua.

Huipulla!

Toinen kuva minusta huipulla sijaitsevan kyltin vieressä

...ja vielä kolmaskin

Uhuru Peakilla ei tähän aikaan vuodesta ollut lunta, mutta matkalla olimme ohittaneet lumisia kohtia ja huipun lähelläkin oli glaciereja, joten todistettavasti myös Afrikassa on lunta – jopa kesällä. Maisemat olivat muutenkin upeat, mutta huipulla oli erittäin kylmää ja tuulista, joten niitä ei kannattanut jäädä liian pitkäksi aikaa ihailemaan. Auringonnousu oli kuitenkin nähtävä ja sain kokea sen parinkymmenen muun huipulla olijan kanssa. Punertava kajo voimistui kauniisti kunnes itse mollukka ilmestyi taivaanrannalle ja sen tuoma vähäinen lämmönlisä tuntui miellyttävältä.

Aiemmassa saddlelta otetussa kuvassa näkynyt glacier huipulta katsottuna

..ja tästäkin paikasta toinen kuva

Kraatterin sisäpuolella oleva toinen glacier

Kirstikin saapui paikalle vartin verran minun jälkeeni Edwardin kannattelemana, eikä hänen olonsa ollut ainakaan parantumaan päin. Hän oli edelleen sekavassa mielentilassa ja kertoi lisäksi, että näkökyvyssä oli vikaa. Tämän vuoksi päätimme lähteä melkein saman tien alaspäin, sillä ainoa ensiapu vuoristotautiin on nopea laskeutuminen alempiin korkeuksiin.

Hetki ennen auringonnousua ja huipulle tulijoita polulla

Muutama hetki edellisen kuvan jälkeen Kirsti ja Edward tulossa kohti huippua

Olin otattanut pari kuvaa itsestäni muilta huipulla olleilta ja otin itse kuvan Kirstistä, mutta kun hän meinasi ottaa minusta lisäkuvan, niin filmi alkoi kelautua sisään kesken kaiken. Ilmeisesti kylmyys oli tehnyt tehtävänsä ja saanut kameran sekaisin. Emme olleet ottaneet vararullaa ylös saakka, koska olimme arvelleet, että kovassa pakkasessa sitä ei pystyisi kunnolla vaihtamaan, niinpä kunnon maisemakuvat Uhurulta jäivät ottamatta.

Kirsti huipulla hämärässä kuvassa, joka oli viimeinen ennen filmin kelautumista

Kuvien ottamisen jälkeen suuntasimme siis nopeasti alaspäin. Heti huipulta lähdettyämme Kirsti jätti rinteeseen muistoksi suomalaista oksennusta. Alaspäin mennessä minä yritin autella Kirstiä hiljaisessa etenemisessämme kohti Gilman’s Pointia. Gilman’sin jälkeisellä jyrkällä osuudella auttaminen oli vaikeampaa, mutta onneksi Kirstin olo alkoi hiljalleen parantua ja hän pystyi laskeutumaan enimmäkseen itsekseen.

Hieman huipun jälkeen törmäsimme myös Shidolyan kanssa Machame Routelle matkaan lähteneeseen Amerikkalaispariskuntaan, joka siis myös selvisi huipulle.

Alaspäin meno oli huomattavasti helpompaa kuin öinen ylös nouseminen ja auringon paisteessa sulanutta irtohiekkaa pitkin pystyi välillä jopa laskeutumaan laskettelutyylillä. Kaikilla alastulo ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä edellisiltana samassa huoneessa ollut parikymppinen poika oli saanut pahan vuoristotaudin ja hän laskeutui alaspäin kahden oppaan kannattelemana lähes tiedottomassa tilassa. Myöhemmin Kibolla hän makasi huoneessamme ja lääkärin tutkimusten jälkeen hänet päätettiin viedä välittömästi paareilla alaspäin.

Me saavuimme takaisin Kibo Hutille klo 9.30 yhdeksän tuntia lähtömme jälkeen. Minulla oli päänsärkyä, johtuen todennäköisesti laskeuduttaessa niskaan ikävästi puhaltaneesta vuoristotuulesta joka oli päässyt puhaltamaan kun en ollut viitsinyt pitää huppua päässä alaspäin mentäessä. Muuten olo oli hyvä ja tyytyväinen. Kirstinkin olo oli jo kohtuullinen.

Kibolla hörpimme ensin hieman teetä ja otimme sitten pienet tirsat ennen kuin jatkoimme hyvillä mielin kohti Horombo Hutia puolen päivän maissa. Horomboon saavuimme 2,5 h kävelyn jälkeen entistä tyytyväisempinä, rankka päivä oli takana ja koko matkan tärkein tavoite oli onnistuneesti saavutettu.

Näkymä saddlelta kohti huippua ja sinne vievää reittiä

Toinen kuva saddlelta kohti huippua

Minä vaeltamassa iloisin mielen alaspäin kohti Horomboa

Vuoristotaudin saanut poika matkalla alaspäin paareilla

Minä ja Kilin huippu hieman alle 4.000 metrissä, jossa alkoi taas olla kasvillisuutta

Lisää kasvillisuutta hieman Horombo hutin yläpuolella

Horombolla oli vuorossa palautumista eli ruokailua, makoilua ja päiväkirjan kirjoittamista. Samassa majassa oli Saksalaispariskunta matkalla ylöspäin ja sen miespuolisen jäsenen kanssa oli mielenkiintoista vaihtaa vaelluskuulumisia, sillä hänellä oli paljon kokemusta vaeltamisesta mm. Nepalista. Heppu oli myös todella innokas valokuvaaja ja matkassa oli peräti kolme kameraa. Illan hienon auringonlaskun aikaan hän laittoikin filmiä palamaan.

Sisäkuva majasta Horombo hutilla

Päivä 20, ma 21.8.2000 Horombo Hut – Marangu – Arusha

Päivän aikana vaelsimme alas Horombolta 3700 metristä takaisin puiston portille Maranguun 1970 metriin eli alaspäin tulimme 1,7 km.

Aamulla Horombossa pystyimme näkemään alas laaksoon, mikä tiesi hyvää päivän vaellukselle, sillä mikäli samanlainen keli jatkuisi, niin olisi mahdollista että alhaalla sademetsässä ei sataisi päivän aikana.

Harvinainen hetki - näkymä alas laaksoon ilman pilviä

Aamuvalmistelujen jälkeen lähdimme matkaan puoli yhdeksän maissa. Nyt vatsavaivat olivat iskeneet Kirstiin, joten hän ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa, mutta jaksoi sitkeästi taivaltaa kohti sivistystä.

Viimeinen näkymä Uhurulle Horombo hutilta lähdettäessä

Sää pysyi kauniina koko päivän ja matka alamäkeen sujui joutuisasti. Välillä ehti jopa ihailla maisemia, joita näkyi selvästi paremmin kuin ylöspäin mennessä pilvettömyyden ansiosta.

Matkalla pidimme lounastauon Mandara Hutin pihalla ja Marangu Gatelle saavuimme 4 h 45 min kävelyn jälkeen varttia vaille kaksi iltapäivällä.

Takaisin alhaalla osoittelemassa lähtöpaikan kylttiä

Portilla kirjoitimme nimemme huipulla käyneiden kirjaan ja saimme Edwardilta todistuksen huipulla käynnistä. Sitten annoimme Edwardille ja kumppaneille tippiä yht. 120 USD ja lähdimme parin tunnin ajomatkalle kohti Arushaa.

Todistus huipulla käymisestä

Arushaan saavuttuamme käväisimme Eddyn luona ja jatkoimme taksilla hänen kotiinsa virkistäytymään. Eddyllä oli loistavaa päästä pesemään perusteellisesti kuuden päivän liat pois. Yli viikon parransänki sai myös lähteä, minkä jälkeen oli aikaa palautua ja koota ajatuksia.

Ajatuksia päässä riitti ja yhteenvetona Kilin vaelluksesta voisi todeta seuraavaa:

Kaikki muut päivät paitsi huippupäivä oli olivat loivaa nousua, eivätkä sinänsä fyysisesti rasittavia. Korkeuden vaikutukset suorituskykyyn olivat kuitenkin huomattavat ja etenemisvauhti sen mukainen.

Huippupäivä/yö eli nousu 4,7 km:stä 5,9 km:ään oli jyrkkää nousua, mutta ei sekään kovin vaativaa. Vaeltaminen yöllä kuutamonvalossa oli hieno kokemus.

Vaihtoehtoinen Machame Route olisi ollut jyrkkyydeltään selvästi suurmpia ja olisi siten ollut myös fyysisesti raskaampi. Machamella olisimme yöpyneet teltoissa, mikä olisi ollut kylmempi ja vaatteiden kuivatuksen kannalta vaikeampi vaihtoehto. Majat Marangu Routella olivat helppo ja mukava vaihtoehto. Ne olivat riittävän siistejä eikä niissä ollut öisin kovin kylmää.

Shidoloya ei retkenjärjestäjänä ollut samaa luokkaa kuin safareissa, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Ruokaa oli riittävästi ja se oli syömäkelpoista. Opas Edward ei puhut kovin hyvää englantia, mutta asiat tulivat kuitenkin ymmärretyiksi. Lisäksi hän auttoi Kirstiä hienosti huipulle noustaessa.

Kokonaisuutena retki täytti odotukset ja oli ikimuistoinen kokemus – harvoinpa sitä tulee kuudessa kilometrissä käytyä. Toisaalta tuntui vähän hölmöltä maksaa suuria summia saadakseen kiduttaa itseään rankoissa olosuhteissa. Retken hinta olikin suurin miinus, 610 $ + tipit 60 $ oli yli 4 tuhatta markkaa, mikä tuntui varsin suolaiselta. Rahalla ei kuitenkaan voi mitata itsensä voittamisen tunnetta, vuoristossa koettavaa rauhaa ja sykähdyttäviä maisemia. Hullua mutta hubaa!

6. Arushasta Nairobiin, 22.-23.8.2000

Päivä 21, ti 22.8.2000 Arusha

Päiväsaikaan lähinnä kuljeskelua Arushan keskustassa, tuliaisten ostoskelua ja postikorttien kirjoittelua.

Viiden aikoihin iltapäivällä lähdimme Eddyn kanssa kiertoajelulle, jonka aikana kävimme katsomassa Kirstin tuttavien entistä asuinpaikka 35 km Arushan ulkopuolella. Lisäksi kävimme katselemassa maisemia ja aiemmin tapaamiemme Gabyn ja Artin uuden talon rakennustyömaalla.

Seitsemän jälkeen kävimme pikaisesti Eddyn kämpällä ja lähdimme syömään porukalla johon kuului minä, Kirsti, Eddy, Mary, tanskalainen Tomas, Eddyn entisen avovaimon poika Omar ja hänen ystävänsä.

Iltamyöhällä piti vielä pakata tavarat aamun Nairobiin lähtöä varten.

Päivä 22, ke 23.8.2000 Arusha - Nairobi

Aamulla lähdimme tutulla Davanun shuttle busilla viiden tunnin matkalle Nairobiin. Keniaan päin mentäessä rajanylitys sujui joutuisasti ja saavuimme aikataulun mukaisesti Nairobiin yhden maissa iltapäivällä.

Heti bussista astuessamme jouduimme taksikuskien ja safarikauppiaiden hullunmyllyyn. Ei kovin mukavaa!

Nairobissa yritimme soittaa menomatkalta tutulle Katille, mutta hän oli lounastauolla, joten jouduimme odotellessamme kävelemään Nairobin keskustassa jonkin matkaa rinkat selässä, mikä sekään ei tuntunut mukavalta Nairobin hässäkässä.

Katin lounaalta palaamista odotellessamme kävimme syömässä La Scalassa pastaa ja välillä kävin myös vaihtamassa paikallista valuttaa.

Kun sain Katin kiinni, niin hän kertoi hukanneensa aikaisemmin lähettämäni mailin, eikä muistanut minä päivänä olimme tulossa kaupunkiin. Niinpä hänellä oli menoja ja me päätimme mennä taas yöksi tuttuun Dolat Hotelliin. Sovimme kuitenkin, että Kati heittäisi meidät aamulla lentokentälle.

Ennen pimeää kävin hakemassa ruokaa ja kävely Nairobin kadulla tuntui varsin turvattomalta. Ruuan saaminenkin oli työn takana sillä kaupungissa oli pitkä sähkökatko, eikä lämpimän ruuan saaminen onnistunut joka paikassa.

Ai niin, päivän aikana saimme myös uusia eläinhavaintoja, kun näimme Kenian puolella tien varrella kolme kamelia.

7. Lontoo, 24.-28.8.2000

Päivä 23, to 24.8.2000 Nairobi – Lontoo

Aamulla Kati tuli hakemaan meitä ja heitti meidät lentokentälle. Lento Lontooseen kesti yhdeksisen tuntia ja se oli varsin tapahtumaköyhä. Perillä olimme seitsemän maissa illalla paikallista aikaa. Lontoo tuntui jo melkein kodilta Afrikan erilaisten olojen jälkeen.

Kirstillä oli tuttuja Etelä-Englannissa Brightonissa ja hän lähti heidän luokseen. Minä aioin viettää neljä päivää tutustumassa Lontooseen. Olin ollut Heathrowin lentokentällä useita kertoja, mutta koskaan aiemmin en ollut päässyt kaupunkiin saakka. Uusi paikka tuli siis tutustumisen kohteeksi.

Majoitusta en ollut varannut etukäteen ja koska kello oli jo melko paljon, niin varasin halvan hostellin kaupungista kentällä olleen varausfirman kautta. Kohti kaupunkia lähdin kolkuttelemaan metrolla eli paikallisella slangilla Undergroundilla.

Hostelli oli nimeltään The Generator ja se sijaitsi Bloomsburyssa, seutu oli varsin siistin ja rauhallisen oloista ja sijainniltaan se oli varsin hyvä. Hostellissa puolestaan oli varsinainen party-atmosfääri ja vilinää ja vilskettä riitti kotitarpeiksi. Onneksi siellä oli sentään lukittavat kaapit tavaroille ja muutenkin turvallisuus tuntui hyvältä.

Illalla kävin kävellen tutustumassa lähiseutuun ja Burger Kingissä syömässä Double Whopperia.

Päivä 24, pe 25.8.2000 Lontoo

Turistinähtävyyksiä. Kävin siis niitä kiertämässä. Mm. London Tower, Buckingham Palace ja Trafalgar Square olivat ohjelmassa. Lontoo vaikutti päivän tutustumisen perusteella miellyttävältä – joskin myös erittäin kalliilta – kaupungilta.

Päivä 25 la 26.8.2000 Lontoo

Toista päivää peräjälkeen en jaksanut katsella nähtävyyksiä, joten kiertelin kaksikerrosbusseilla ympäri kaupunkia katselemassa eri kaupunginosien elämää. Kohteita olivat mm. Earl’s Court, Notting Hill, Oxford St ja Piccadilly Circus. Porukkaa riitti eri puolilla ja pinta-alaakin kaupungilla oli kohtuullisesti.

Park Lanen varrella näin McLarenin näyttelytilan bussin ikkunasta. Myöhemmin palasin sinne ihailemaan näytillä ollutta McLaren F1-superautoa, joka on yksi sadasta valmistetusta yksilöstä

Päivä 26, su 27.8.2000 Lontoo

Aamulla kävin Greenwichin nollameridiaanilla ja Cutty Sark-laivaa katsomassa. Sieltä ehdin juuri ja juuri hostellille katsomaan telkkarista Spa:n F1-kisaa, jonka Häkkinen voitti.

F1-kisan jälkeen pyrähdin pikavauhtia metrolla Notting Hill Carnivalia katsomaan, jota paikalliset väittivät Rion jälkeen suurimmaksi karnevaaliksi. Tungos olikin melkoinen, melua mahtavasti ja hulinaa huimasti. Englantilaiseen tapaan sade välillä viilensi tunnelmaa ja supisti sähinää.

Päivä 27, ma 28.8.2000 Lontoo – Helsinki

Viimeinen päivä reissun päällä. Aamupäivällä oli vielä aikaa tutustua Lontooseen ja olin päättänyt käyttää aikani museoissa. Ensin menin London Museumiin, jossa oli muinaismuistoja, jotka eivät jaksaneet hirveästi innostaa. Niinpä lähdin metrolla London Science Museumiin, jossa olisi voinut viettää kauemminkin, mutta kotimaan  kutsu oli niin voimakas, että piti lähteä liian aikaisin pois.

Tapasin Kirstin kentällä, jonne hän oli tullut suoraan Brightonista. Lento lähti ajallaan kuuden maissa illalla ja Helsinkiin saavuimme jopa aikataulusta edellä klo 23.

8. Yhteenveto matkasta 

Afrikan manner oli minulle uusi kokemus ja siksi oli hienoa nähdä taas jotain erilaista aikaisempiin matkoihin verrattuna. Tansania oli positiivinen yllätys verrattuna ennakkokäsityksiin. Keniasta näimme vain pienen vilauksen Nairobin muodossa ja kokemus siitä kaupungista ei ollut mitenkään mairitteleva enkä voi suositella siellä oleskelua.

Tansaniassa ihmiset olivat miellyttäviä ja elämäniloisia ja me olimme onnekkaita, sillä Eddyn ja Maryn avulla pystyimme näkemään paljon enemmän paikallista arkea sekä paikkoja ja ihmisiä joihin emme muuten olisi voineet tutustua. Tämä antoi lisävalaistusta Afrikkalaisesta arjesta joka ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Esim. HIV-ongelma on koko mantereella järkyttävän suuri, sillä esim. koko Tansanian väestöstä jopa yli 15%:n arvellaan kantavan tautia elimistössään. Taudin leviämisvauhti on myös suuri ja se heittää synkän varjon koko mantereen tulevaisuudelle. Kaikesta huolimatta ihmisillä oli uskoa elämään.

Safarin runsas eläimistö ja eläinten näkeminen niinkin läheltä yllätti ja uudelle safarille lähteminen on täysin mahdollista. Silloin tosin haluaisi ehkä tehdä Safarin jossain muussa maassa tai jos se tapahtuisi Tansaniassa, niin voisi mennä johonkin kansallispuistoon jossa on selvästi vähemmän turisteja, myös ajatus kävelysafarista on kiehtova

Kilimanjaron retken teki vaativaksi lähinnä korkeus ja vuoristotaudin vaara. Itse Marangun reitti oli melko helppo ja sen pystyy kävelemään kuka tahansa normaalikuntoinen ihminen – edellyttäen että vuoristotauti ei pääse iskemään. Maisemat Kilillä olivat hienoja ja käynti lähes kuudessa kilometrissä ei unohdu helposti. Retken jälkeen tunsi taas saavuttaneensa jotain ja voittaneen itsensä. Toista kertaa Kilille ei varmastikaan tule lähdettyä, sillä kyllä maailmassa vuoria riittää ja polkuja piisaa. Yhden kerran koettuna kuitenkin mahtava elämys.

Itselläni oli myös aikaisempaa kokemusta vuoristovaelluksista jonkin verran ja jatkossa on ehdottomasti tarkoitus jatkaa harrastusta. Kirstillä ei ollut aiempaa kokemusta vuoristossa vaeltamisesta ja en tiedä aikooko hän jatkaa harrastusta vai oliko Kilille kiipeäminen vuoristotauteineen liian shokeeraava kokemus.

Monet tapaamamme ihmiset viettivät Tansaniassa aikaa paitsi safarilla tai Kilimanjarolla, niin myös Sansibarilla joka meiltä jäi näkemättä. Se vaikutti varsin mielenkiintoiselta ja näkemisen arvoiselta paikalta, mutta meidän olisi pitänyt tehdä safari ja Kilin retki huomattavasti tiheämmässä tahdissa mikäli olisimme halunneet nähdä enemmänkin Tansaniaa ja kenties myös Keniaa. Arushassa Eddyn ja Maryn luona oleskelu oli kuitenkin kokemus sinänsä.

Lontoossa oli kivaa leikkiä tavallista turistia, koska en ollut siellä aiemmin käynyt. Kaupunki vaikutti viihtyisältä ja mukavalta paikalta, johon voisi tulla toistekin – ellei se olisi niin tuhottoman kallis.

Neljän viikon reissu yhdessä puolituntemattoman ihmisen kanssa olisi voinut muodostua myös katastrofiksi, onneksi meillä kuitenkin meni yhdessä reissaaminen suhteellisen sujuvasti. Isoja riitoja ei ollut ja etukäteen olimme jo keskustelleet siitä mitä kumpikin haluaa matkalla tehdä, joten suuria yllätyksiä ei päässyt syntymään. Toisen kanssa matkustaessa moni asia on helpompi kun on joku jakamassa kokemuksia ja myös vastuuta. Kaiken kaikkiaan reissu oli varmastikin onnistuneempi Kirstin kanssa kuin yksikseen matkustaessa olisi ollut.

Rahaa matkaan kului kaiken kaikkiaan n. 16.000 mk, mikä ei mielestäni ole suurikaan summa näin hienosta kokemuksesta. Summasta n. 5 tmk oli lentolippujen osuus, jäljelle jäävästä rahasta suurin osa meni Kilimanjaron retkeen ja safarille.

Summa summarum: maailmankuva avartui taas hiukkasen ja kokemuspankkiin tuli lisätalletuksia. Muillekin voi suositella vastaavaa reissua, sillä kuten tuntematon ajattelija on sanonut: ”Tärkeintä on lähteminen – jäiden lähteminen.” ;)

Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, Helsingistä Nairobin kautta Arushaan, 2.-7.8.2000
Osa 3, Safari, 8.-12.8.2000
Osa 4, Välipäivät Arushassa, 13.-15.8.2000
Osa 5, Kilimanjaron vaellus, 16.-21.8.2000
Osa 6, Arushasta Nairobiin, 22.-23.8.2000
Osa 7, Lontoo, 24.-28.8.2000
Osa 8, Yhteenveto matkasta
Kuva-arkisto

Takaisin kertomuksen alkuun