Mikäli et näe kehyksiä, napsauta tästä niin pääset kertomuksen alkuun kehyksillä varustettuna
Pertti ja Mika Round the World 4.1.-8.5.1997
Matkakertomus osa 6
Uusi-Seelanti
6. Uusi-Seelanti 12.3.-31.3.1997
Päivä 68, ke 12.3. Nadi, Fidji-Auckland, Uusi-Seelanti
Päivän alkajaisiksi oli ohjelmassa lento Uuden-Seelannin suurimpaan kaupunkiin Aucklandiin, jossa asuu lähes kolmasosa maan 3,5 miljoonasta asukkaasta.
Lentokoneen ikkunasta Uuden-Seelannin maisemat näyttivät erittäin siisteiltä, vihreiltä ja kukkulaisilta. Ennakko-odotukset maata kohtaan olivat melko kovat ja ensivaikutelma oli odotusten mukainen, ihmiset ainakin olivat todella ystävällisen oloisia. Siisteys pisti myös silmään olihan Fidjillä ollut hieman sotkuista.
Vaikka ensivaikutelma Uudesta-Seelannista olikin miellyttävä, niin yksi haittapuoli tuli heti alkuun esille, hintataso oli länsimaista tasoa eli maassa oli Fidjiä huomattavasti kalliimpaa. Majoitushinnat retkeilymajoissa olivat onneksi kohtuullisia, mutta ruoka, matkustaminen ja maassa tarjolla olevat lukuisat aktiviteetit tulisivat tekemään ison loven matkalompakkoon.
Aucklandissa asetuimme keskustassa sijaitsevaan retkeilymajaan ja iltapäivällä lähdimme kiertelemään kaupungilla. Katselimme mm. kaupungin viihtyisää keskustaa, kävimme Aucklandin museossa ja hienostokaupunginosa Parnell´ssa.
Päivä 69, to 13.3. Auckland-Waitomo-Rotorua
Heti aamulla lähdimme jatkamaan matkaamme junalla Auclandista etelään Otorohangaan jonne oli n. 3h matka. Matkalla maisemat olivat hyvin vehreitä ja kukkulaisia ne toivat välillä mieleen suomalaiset maisemat esim. Varsinais-Suomen tai Laatokan Karjalan viljelysmaat. Matkalla näimme melkoisesti lehmiä laitumilla, mutta aika vähän lampaita joista Uusi-Seelanti on kuuluisa.
Otorohangasta oli lyhyt matka Waitomoon jonka alueella on paljon tippukiviluolia. Niitä mekin olimme menossa katsomaan vierailimme Glow Worm Cave-nimisessä luolassa. Luola oli isompi ja hienompi kuin aiemmin Monacossa näkemäni vastaava, erikoisinta luolassa oli kuitenkin kiiltomadot! Madot roikkuivat pimeän luolan katossa vieri vieressä ja loistivat sinisinä. Tuntui siltä kuin olisi katsonut sinertäviä tähtiä täynnä olevaa taivasta. Erikoista! Valitettavasti luolassa ei saanut ottaa kuvia, joten madot eivät tulleet ikuistetuksi muualle kuin pääkoppaan.
Maori-toteemipaalu Waitomo Cavesin ulkopuolella
Waitomosta jatkoimme samantien kohti Rotoruaa. Rotoruan kaupunki sijaitsee saman nimisen kalaisan järven rannalla. Paikka on kuitenkin erityisen tunnettu kuumista lähteistään joita alueella oli erittäin paljon.
Rotoruaan päästyämme majoituimme viihtyisälle leirintäalueelle heti keskustan ulkopuolelle. Nyt oli ensimmäinen tilaisuus testata San Franciscosta ostettua uutukaista telttaa. Ensimmäinen pystytys kesti 15 min jonka jälkeen ylpeä omistaja saattoi kömpiä sisään luksusmajapaikkaan.
Hmm...mihinkähän mikäkin osa tästä teltasta tulee?
15 min. myöhemmin ylpeä teltan omistaja telttoineen
Iltapäivällä kävelimme keskustan liepeillä sijaitsevaan maori-kylään jossa näimme ensimmäiset kuumat lähteet. Niissä vesi oli höyryävän kuumaa ja ne tuoksuivat rikiltä kuten koko Rotoruan kaupunkikin. Ei mitenkään miellytävä tuoksu!
Maori-kylässä nimeltään Ohinemutu oli kuumia lähteitä siellä täällä talojen välissä. Vielä enemmän lähteitä oli kuitenkin läheisessä Government Gardens-puistossa jonka vieressä oli Lake Rotoruan lahti Sulphur Bay, jossa oli nimensä mukaisesti erittäin voimakas rikin haju.
Iso maori-rakennus Ohinemutussa
Rotorua oli hajua lukuunottamatta erittäin viihtyisä pikkukaupunki, myös itse järvi oli oikein kaunis. Mikäli jatkossakin Uudessa-Seelannissa olisi tällaista, niin viihtyminen olisi taattua.
Päivä 70, pe 14.3. Rotorua
Aamulla kävelimme paikkaan nimeltään Te Whakarewarewatangaoteopetauaawahiao aika vaatimattomia nuo maori- nimet. Onneksi ystävien kesken paikka tunnetaan myös nimellä Whaka. Whakassa on Rotoruan alueen tunnetuin Geysir-alue. Siellä oli lukuisia muta- ja kuumia lähteitä joista tunnetuin oli nimeltään Pohutu.
Pohutu on maori-kieltä ja tarkoittaa suomennettuna ´räjähdystä´ tai ´isoa molskahdusta´. Se on aktiivinen geysir ja purkautuu normaalisti vähintään kerran tunnissa. Purkautuessaan se höyryävä vesisuihku kohoaa 20-30 metrin korkeuteen. Pohutun purkautumishetken pystyy ennakoimaan viereisen pienemmän geysirin purkautumisen avulla.
Pohutu ja alueen muut geysirit ja mutalähteet olivat mieleenpainuva näky. Geysireitä on maailmassa vain hyvin harvassa paikassa, eurooppalaisittain tunnetuimmat lienevät Islannissa. Itse en ollut nähnyt moisia ennen joten Rotorua jäi mieleen erikoisena kokemuksena.
Whakan alueella oli myös Maori Arts & Crafts Institute, jossa oli maorien taidetta kuten häijyn näköisiä naama-puuveistoksia. Sellainen parimetrinen puuveistos olisi ollut mukava kotiin tuominen, mutta hinnat olivat sen verran kovat, että teosten ostaminen ja kotiin lähettäminen jäi haaveeksi.
Whakassa käynnin jälkeen Mika lähti seikkailemaan läheiseen labyrinttiin, minä puolestani seikkailin paikallisessa kirjastossa lueskelemassa maailman tapahtumista.
Hyvää ja halpaa meksikolaista ruokaa sai tästä mestasta. |
Illalla kävimme vielä Polynesian Spa´ssa kylpemässä. Spassa oli useita kuumia altaita ja se oli kuin siistimpi versio Perun Aguas Calientesista. Altaissa oli mukava lekotella ja lepuuttaa väsyneitä lihaksiaan.
Väsyneet matkailijat lihaksien lepuuttelussa Polynesian Spa'ssa
Päivä 71, la 15.3. Rotorua-Taupo
Rotoruasta lähdimme aamutuimaan tunnin bussimatkalle Taupoon, joka sijaitsee saman nimisen järven rannalla. Lake Taupolla ja siihen laskevilla joilla pitäisi olla maailman parhaat perhokalastusvedet.
Meistä kumpikaan ei ole perhokalastuksen harrastaja, sen sijaan veljeni on intohimoinen sellainen ja hän olikin etukäteen valistanut minua Taupon seudun merkityksestä perhokalastukselle. Muutenkin Uudessa-Seelannissa pitäisi olla paljon hienoja kalastusmaisemia ainakin maassa oli erittäin paljon puhtaita ja kahlitsemattomia jokia joissa luulisi kalojen viihtyvän.
Taupon kaupunki sijaitsi Lake Taupon pohjoisrannalla ja se oli vain pieni kaupunki 19.000 hengen asukasluvullaan. Muutenkaan Uuden-Seelannin vahvoihin puoliin ei kuulunut suurkaupunkien syke, vaan hienot maisemat ja ystävälliset ihmiset.
Majapaikaksi valitsimme Taupossa Rainbow Lodge-nimisen pienen retkeilymajan. Valinnassa oli merkittävänä tekijänä sauna, jollainen piti löytymän paikasta Lonely Planetin mukaan. Odotimme innolla iltaa ja sitä, että pääsisimme kahden kuukauden tauon jälkeen kovasti kaipaamaamme saunaan.
Rainbow Lodge oli erittäin miellyttävä majapaikka, se oli pieni ja kodikas ja henkilökunta oli todella mukavaa. Ehdottomasti eräs koko matkan parhaista majapaikoista, hintaa yöpymiselle kertyi 17 NZD/hlö (n. 60 FIM).
Mukavan majapaikan, Rainbow Lodgen kortti. |
Retkeilymajasta vuokrasimme maastopyörät päiväksi käyttöömme. Tämä olikin uusi liikkumismuoto tällä reissulla. Lähdimme Tauposta pohjoiseen ja kävimme mm. katsomassa erästä benji-hyppypaikkaa jossa seurattiin muutamaa hyppyä. Paikassa oli joen yllä olevan kalliojyrkänteen päälle rakennettu hyppypaikka.
Benji-hyppypaikan jälkeen jatkoimme polkemista pikkuteitä pitkin kohti pohjoista. Alue jossa olimme kuului Warakei Parkiin ja reittimme kulki Waitomo-jokea seuraten. Lake Tauposta poispäin laskeva Waitomo on Uuden-Seelannin pisin joki ja sen vesi oli erittäin kirkasta ja puhdasta. Reitin pohjoisimmassa kohdassa ylitimme joen Aratiatia-siltaa pitkin.
Minä polkemassa kukkulaisen maaston keskellä
Aratiatiassa oli vesivoimala ja pato, jonka portit avattiin kahden aikaan iltapäivällä. Olimme tähdänneet aikataulumme sopivasti ja ehdimme polkea alajuoksulla sopivalle näköalatasanteelle josta näkisimme padon avaamisen juuri sopivasti.
Hetken odottelun jälkeen lähes kuivalla alajuoksulla alkoi tapahtua ja veden pinta nousi erittäin nopeasti ja dramaattisesti.
Waitomo-joki padon avaamisen jälkeen
Aratiatiasta jatkoimme joen toista puolta takaisin kohti Taupoa. Nyt ajoimme kunnon maastopyöräreittiä pitkin, mikä oli mielenkiintoista. Tosin ongelmiakin oli sillä Mikan pyörästä tyhjeni takakumi ja hän joutui taluttamaan pyöräänsä jonkin matkaa.
Seuraava kohteemme oli Huka Falls-putoukset jonne päästyämme Mika soitti retkeilymajaan, josta loistavasti tuotiin autolla Mikalle uusi pyörä rikkoontuneen tilalle.
Huka Falls oli kivan näköinen putous Waitomo-joessa jota hetken ihailtuamme jatkoimme taas simputtamista mäkisessä maastossa kohti Craters of the Moon-thermal areaa.
Craters of the Moon oli samantapainen kuumien lähteiden alue kuin Whaka Rotoruassa. Erona oli se, että Craters of the Moonissa ei ollut yhtään suihkuavaa geysiriä, vaan alueella oli pelkästään kuumia- ja mutalähteitä. Alue oli Whakaa paljon syrjäisemmällä seudulla eikä se ollut läheskään yhtä lailla turistien suosiossa. Osittain sen vuoksi Cratersissa oli mukava käyskennellä, siellä sai olla rauhassa eikä asutuksesta tai ihmisistä ollut tietoakaan..
Yleiskuva Craters of the Moonista
Craters of the Moonista poljimme takaisin Taupoon josta päätimme jatkaa vielä ketjujen pyöritystä ja lähdimme etelää kohti pitkin Lake Taupon rantoja. Tavoitteeksemme otimme kaupungista 13 km:n päässä sijaitsevan Waitahanui-joen, jossa pitäisi olla parhaita perhokalastuspaikkoja.
Yleiskuva Taupon kaupunkiin ja järvelle
Waitahanui-joki oli pieni ja mutkitteleva joki, jonka rantoja pitkin kulkevia pikkupolkuja pyöräilimme. Ei-perhokalastajan silmiin joessa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta oletettavasti asiantuntija olisi paremmin osannut arvostaa paikkaa. Joella emme törmänneet kuin muutamaan perhostelijaan kalastajien vähäiseen määrään oli kuulemma syynä kova tuuli joka heikensi saalismahdollisuuksia.
Perhokalastaja Waitahanui-joella
Waitahanuista lähdimme polkemaan takaisin Taupoon jonne saavuttuamme olimme olleet matkassa yli 8 tuntia ja polkeneet yli 50 km. Minulla polkeminen tuntui jaloissa pahemman kerran, sillä normaalisti en harrasta pyöräilyä. Mika sen sijaan ei tottuneempana pyöräilijänä tuntunut olevan moksiskaan pitkästä retkestämme.
Raskaan päivän jälkeen retkeilymajan sauna oli enemmän kuin kymmenen jänistä! Sauna oli pieni koppi, jossa ei ollut kunnon ilmanvaihto-aukkoa, ei minkäänlaista viemäriä lattiassa eikä sinne olisi missään tapauksessa saanut heittää löylyä. Siellä oli kuitenkin kiuas jossa luki Norpe Finnish sauna! Löylynheittoon saimme luvan ja saunominen oli aivan loistava kokemus 2 kuukauden tauon jälkeen.
Halusimme itsestämme myös kuvan saunomassa ja pyysimme vastaanoton tyttöä ottamaan sen. Hän suostui vastahakoisesti kuvaamaan alastomia suomalaismiehiä saunassa ja tuli oviaukosta ottamaan kuvaa. Löylynheittomme aiheuttama höyry ei ollut päässyt mihinkään saunasta koska ilmanvaihtoa ei juuri ollut. Tämän seurauksena tytön avatessa ovea vesihöyry purkautui käytävälle ja aiheutti palohälyttimen laukeamisen! Karmea piippaus sai hieman huomiota pienessä retkeilymajassa. Hulluja nuo Suomalaiset!
Päivän päätteeksi saattoi tyytyväisin mielin painua nukkumatin luokse takana oli jälleen mieleenpainuva päiväpuhde.
Päivä 72, su 16.3. Taupo-Turangi
Tauposta jatkoimme aamupäivällä matkaamme 50 km:n päähän Lake Taupon etelärannalle Turangin kaupunkiin. Turangissa majoituimme Bellbird Lodgeen, joka oli Rainbow Lodgen tavoin erittäin miellyttävä ja kotoisa pikku retkeilymaja.
Turangin päänähtävyys oli kaupungin läpi virtaava Tongariro-joki, joka myöskin oli erittäin kuuluisa perhokalastusjoki. Iltapäivällä mekin kävimme kävelemässä joenrantoja pitkin ja katselemassa maisemia ja perhokalastajia. Lake Tauposta oli suorastaan pakottava tarve lähettää perhokalastaja- veljelle kortti jonka ainoa sanoma oli se, että täällä ollaan maailman parhailla kalavesillä ja ei itse kalasteta lainkaan.
Bellbird Lodgessa asusteli suomalaisperhe, isä, äiti ja lukioikäiset kaksosveljet ja tytär. He olivat koko reissun aikana ainoat tapaamamme suomalaiset jotka myöskin olivat maailmanympärysmatkalla. Heidän matkan kestonsa oli hieman alle kaksi kuukautta ja syy Turangissa oloon oli perhokalastus. Muita kuin perheen isää kalastus ei tosin innostanut ja muu perhe vaikuttikin hieman pitkästyneeltä paikan antiin.
Päivä 73, ma 17.3. Turangi-Tongariro Crossing-Turangi
Aamutuimaan oli vuorossa bussikuljetus Tongariro Crossingin alkuun Mangatepopoon. Kuljetus ei tosin ollutkaan bussilla, vaan henkilöautolla koska olimme ainoat asiakkaat sinä päivänä.
Tongariro Crossing on yhden päivän mittainen vaellusreitti, jonka aikana vaelletaan Tongariron kansallispuistossa. Reitti lähti n. 1100 metrin korkeudesta ylöspäin ja matkalla ylitettiin Mangatepopo Saddle, josta polku lähti takaisin alaspäin päättyäkseen n. 800 metrin korkeuteen Ketetahiin.
Tongariro Crossingia sanotaan Uuden-Seelannin parhaaksi päivävaellukseksi mikä ei ole vähän sanottu vaellusreittien luvatussa maassa. Odotukset reittiä kohtaan olivat siis kovat, emmekä pettyneet.
Maisemat reitin alussa olivat hyvin karut ja kasvillisuutta ei vuorten rinteillä juurikaan ollut. Alueella on kolme tulivuorta: Mt. Ruapehu (2797m), Mt. Ngauruhoe (2291m) ja Mt. Tongariro (1981m), joista Mt. Ruapehu purkautui viimeksi vuonna 1995.
Reitti vei Mt. Tongariron ja Mt. Ngauruhoen välistä Mt. Ruapehun jäädessä hieman kauemmaksi taustalle. Minkään edellä mainitun vuoren huippua emme kuitenkaan juuri nähneet, sillä ylöspäin noustessa näkyvyys heikkeni sumun vuoksi lähes nollaan. Alkumatkasta oli ollut vain synkkää ja tihkusateista, mutta ylempänä sankka sumu esti täydellisesti maisemien ihailun.
Tuulikin oli matkalla hyvin voimakas. Uusi-Seelanti on kaiken kaikkiaan erittäin tuulisena tunnettua seutua koska se on yksin keskellä aavoja meren ulappoja jolloin tuuli ehtii kerätä vauhtia iskeäkseen suojattomaan saarivaltioon.
Välillä vuoren harjannetta käveltäessä oli epätodellinen olo, kun pilvet tuulen mukana ylittivät harjanteen edessämme hurjaa vauhtia. Vaatteemme olivat toiselta kyljeltä aivan kuivat, mutta tuulen puolelta aivan märät kun kosteus pääsi iskemään pelkästään sille puolelle. Välillä tuntui siltä, että olisi pitänyt kerätä reitin varrelta laavakiviä taskuun pysyäkseen pystyssä tuulessa. Mahtava kokemus!
Tongariro Crossing on suosittu reitti ja lähes kaikki kuljetukset reitin alkuun saapuivat samaan aikaan. Niinpä päivän alussa polkua asteli yhtenäinen jono vaeltajia, mutta päivän edetessä porukka hajaantui mukavasti eikä liiat väkijoukot enää juuri haitanneet. Matkaan oli lähtenyt myös ihmisiä liian kevyillä varusteilla ja heillä oli vaikeuksia ylempänä sään muuttuessa pahemmaksi.
Varsinaiselta reitiltä saattoi tehdä sivuretkiä sekä Mt. Ngauruhoelle, että Mt. Tongarirolle. Me päätimme lähteä Mt. Tongarirolle sillä arvelimme että aika ei riittäisi korkeammalle Mt. Ngauruhoelle kiipeämiseen. Mt. Tongariron huipulle oli todella mahtava nousta, tunsi taas saavuttaneensa jotain. Näkymät olivat kylläkin vain valkeaa sumua.
Me ja reitin risteyskohta, josta saattoi lähteä Mt. Tongariron sivuretkelle
Onneksi matkan varrelle sattui muutamia selkeämpiä hetkiä jolloin saattoi nähdä Mt. Ngauruhoen huipun tai alempana olevia värikkäitä laavamuodostelmia. Vuorien välisessä laaksossa näkyi myös satunnaisesti kaunis kraatterijärvi Blue Lake, jonka vesi oli epäloogisesti kirkkaan vihreää.
Minä ja taustalla eräs kraatterijärvistä hetkellisen selkeyden vallitessa
Mika ja Mt. Ngauruhoen huippu pilvien ja sumun takana
Alaspäin käveltäessä sääolosuhteet muuttuivat hiljalleen paremmiksi ja aurinkokin alkoi näyttäytyä harvenevan sumun selkiydyttyä yhä useammin. Alempana Crater Laken rannalla sää oli jo kaunis ja täysin erilainen kuin vuorten toisella puolella.
Värikkäitä vuoria, vaikka värejä ei kuvan tummuuden takia näekään
Vuorten toisella puolella oli jo aurinkoista
Reitti päättyi Ketetahiin, jonne saavuimme seitsemän tunnin vaellukseen jälkeen odottelemaan kuljetusta takaisin Turangiin. Päivän anti oli ollut loistava! Sekä maisemat, että sääolosuhteet painuivat mielen sopukoihin ikuisiksi ajoiksi.
Päivä 74, ti 18.3. Turangi-Wellington
Bussilla hurautimme päivän alkajaisiksi maan pääkaupunkiin Wellingtoniin Pohjoissaaren eteläkärkeen. Vaikka Wellington onkin Uuden-Seelannin pääkaupunki, niin se ei pärjää asukasluvussa läheskään Auckandille. Wellingtonin kaupungin asukasluku on vain n. 150.000 ja Suur- Wellingtonin 400.000 eli se oli reilusti yli puolet pienempi kuin Auckland.
Uuden-Seelannin väestö on keskittynyt voimakkaasti muutamiin suurimpiin kaupunkeihin ja erityisesti Pohjoissaarelle, jossa on noin kaksi kolmasosaa väestöstä vaikka se on pinta-alaltaan Eteläsaarta pienempi.
Wellingtonissa katselimme päivän aikana kaupunkia ja kävimme mm. Cable Carilla Kelburnissa josta oli näkymät koko kaupunkiin. Lisäksi kävimme katsomassa parlamenttirakennusta ja sen viereistä Beehiveä eli mehiläisen pesää. Beehive olikin ulkonäöltään mehiläispesää muistuttava pyöreä hallintorakennus.
Päivä 75, ke 19.3. Wellington-Picton-Nelson
Tänään siirryimme Pohjoissaarelta Eteläsaarelle ja teimme matkan laivalla. Lautta lähti Wellingtonista neljän tunnin matkalleen kohti Pictonia. Satamasta lähdön jälkeen sai hyvän kokonaiskuvan Wellingtonin kaupungista.
Kokonaiskuva Wellingtonista lautalta nähtynä
Eteläsaarelle saavuttaessa lautan reitti kulki Pictoniin johtavassa pitkässä salmessa viimeiset puoli tuntia. Tällöin saimme esimakua Eteläsaaren harvaan asutuista maisemista.
Ensimmäiset näkymät Eteläsaarelle
Pictonista jatkoimme saman tien bussilla Nelsoniin, joka oli jälleen yksi pieni ja siisti Uusi-Seelantilaiskaupunki. Nelsonissa valmistelimme seuraavan päivän lähtöä Abel Tasman Track-vaelluksella ja ostimme myös bussiliput aina saaren eteläosassa sijaitsevaan Queenstowniin saakka.
Päivä 76, to 20.3. Nelson-Abel Tasman Track
Kello 07.15 lähdimme bussilla kohti Abel Tasman Coastal Trackin alkupistettä Totaranuita, jossa olimme perillä neljä tuntia myöhemmin.
Abel Tasman Track oli poikkeava muihin matkan aikana tekemiimme vaelluksiin sen vuoksi, että se ei ollut vuoristovaellus. Sen reitti kulki läpi vehreiden metsien ja autioiden hiekkarantojen.
Päivän aikana keli oli aurinkoinen ja sopivan lämmin, matkan varrella olleet hiekkarannat houkuttelivat makoilemaan. Niillä rannoilla olisi ainakin saanut olla rauhassa turistilaumoilta koska yleensä niille ei päässyt muuten kuin vaeltamalla tai veneellä.
Eräs monista autioista hiekkarannoista
Abel Tasman Trackin yksi erityispiirre oli se, että reitti kulki muutaman lahdelman yli. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että lahtien yli pääsi ainoastaan tiettyyn kellon aikaan kun vuorovesi oli alhaisimmillaan. Muina aikoina vettä oli niin paljon, että ylittäminen olisi ollut mahdotonta.
Ensimmäisen päivän iltapäivällä me ylitimme Awaroa-lahden kävellen vettä siinä oli enimmillään puolisääreen saakka. Lahden toisella puolella pystytimme teltan Awaroa Hut´n viereen.
Minä vietin iltapäivän melko erikoisen harrastuksen parissa. Makasin Hut´n kuistilla yli kolme tuntia ja ihmettelin nousuveden nousua lahdessa. Siinä riittikin ihmettelemistä sillä vesi nousi uskomattoman nopeasti eikä lahden ylitystä voinut kuvitellakaan tekevänsä väärään kellon aikaan. Suomalaiselle maakravulle valtava vuoroveden vaihtelu oli niin lumoavaa, että makoiluun käytetty kolme tuntia meni huomaamatta!
...ja toiselta puolen kuvattuna jälkeen. Ihmeellistä!
Hut´n kuistilla makoillessa aloin juttelemaan erään Hut´ssa majoittuneena olleen kalifornialaistytön kanssa. Hän Janine nimeltään oli lähtenyt vaellukselle tapaamansa Ranskalaishepun kanssa. Muutenkin loppupäivä ja ilta meni majan asukkaiden kanssa jutellessa, mikä olikin erittäin mukavaa ajanvietettä. Näillä vaellusreissuilla tutustui ihmisiin paljon helpommin kuin vaikka retkeilymajoissa.
Majassa oli monen ikäistä ja monen maalaista väkeä. Siellä oli mm. Kanadaan parikymmentä vuotta aiemmin Uudesta-Seelannista siirtolaiseksi muuttanut noin viisikymppinen mies parikymppisine tyttärineen. Tytär oli varsinainen kaupunkilaisasukki eikä oikein viihtynyt karuissa eräoloissa. Kaikilla muilla olikin hauskaa tyttären tyytymättömyyttä kuunnellessa.
Päivä 77, pe 21.3. Abel Tasman Track
Aamulla lähdimme matkaan sateisissa tunnelmissa Janinen ja hänen fransmanniystävänsä Olivierin kanssa. Päivä oli edellistä rankempi sillä matkaa oli enemmän ja sade ei hellittänyt koko päivänä.
Tauko matkan varrella olleen hut´n kuistilla
Maisemat olivat edellispäivän kaltaisia, rehevää metsää, hienoja hiekkarantoja ja mielenkiintoisia lahtien ylityksiä.
Vehreää metsää, tai oikeastaan viidakkoa ja minä jossain kuvan keskellä
Mika kävelemässä riippusiltaa pitkin keskellä metsää
Illalla vietimme taas mielenkiintoista tarina-iltaa Anchorage Hut´ssa. Tällä kertaa paikalla oli mm. Hollantilaistyttö joka oli kiertänyt maapalloa polkupyörällä jo kolme vuotta! Hän kertoi että matkan loppua ei ollut vielä näkyvissä, aina kun rahavarat menivät vähäisiksi hän teki jotain työtä päästäkseen taas jatkamaan reissaamistaan. Oli muuten tytöllä valtavat reisilihakset!
Päivä 78, la 22.3. Abel Tasman Track-Nelson
Aamulla aurinko paistoi taas täydeltä terältä ja vaellusilma oli hyvä. Anchorage Hut´lta oli enää alle kolmen tunnin kävely Marahau´hun, joka oli retken päätepiste.
Minä olin aika vetreässä kunnossa ja sovimme Mikan kanssa, että minä voisin kävellä nopeampaa tahtia. Janine ja Olivier olivat lähteneet ennen meitä liikkeelle ja odottivat Marahau´n kahvion terassilla kun saavuin sinne. Mika tuli perille väsyneenä mutta onnellisena hieman myöhemmin.
Anchoragesta meitä tuli bussikuljetus noutamaan puolen päivän aikoihin ja matkasimme sen kyydissä takaisin Nelsoniin.
Illalla kävimme Mikan kanssa katsomassa elokuvissa Jerry Maguire jonka jälkeen lähdimme istumaan iltaa paikalliseen pubiin uusien vaellusystäviemme kanssa.
Päivä 79, su 23.3. Nelson-Franz Josef Glacier
Matkustuspäivä. Kymmenen tunnin bussimatka Eteläsaaren länsirannikkoa pitkin Franz Josef Glacierille. Matkan merkittävin tapahtuma oli pysähtyminen Punakaikissa, jossa oli meren kaivertamia pannukakun muotoisia kiviä.
Mika ja Janine Punakaikin Pancake Rocksilla
Matkalla mukana olivat myös Olivier ja Janine joiden kanssa menimme iltaa viettämään Franz Josef Glacierin paikallispubiin. Sitä ennen Olivier teki retkeilymajassa ruokaa meille kaikille. Aterian nautimme innolla sillä Olivier ei ollutkaan mikään turha kokki kerrankin kunnon ruokaa!
Päivä 80, ma 24.3. Franz Josef Glacier
Uuden-Seelannin Eteläsaaren länsirannikolla on kaksi suurta glacieria eli jäätikkövirtaa. Toinen on nimeltään Fox Glacier ja toinen Franz Josef Glacier. Franz Josef Glacier sijaitsee saman nimisen kylän viereisillä vuorten rinteillä. Molemmat glacierit ovat siitä erikoisia, että missään muualla ei vastaavilla leveysasteilla sijaitsevat glacierit jatku yhtä lähelle merenpinnan tasoa.
Me lähdimme tutkailemaan FJ Glacieria vaellusretkellä, jonka alkajaisiksi suuntasimme kohti glacierin alareunaa. Matkassa oli mukana meidän lisäksemme Olivier. Kävely glacierin alareunalle oli aika mielenkiintoinen, matkalla oli vesiputouksia ja glacierin sulamisvesistä muodostuneita puroja.
Vesiputous glacierin alareunan lähellä
Glacierin päälle emme uskaltaneet lähteä vaeltelemaan railoihin putoamisen riskin vuoksi, mutta glacierin alapään jäämuodostelmien ihmetteleminenkin oli riittävää hupia. Kiipeilimme myös hieman läheisillä kallioilla saadaksemme paremman käsityksen glacierin valtavasta koosta.
Mika glacierin alareunan jäälohkareiden seassa
Parhaiten glacierin koon pystyi kuitenkin hahmottamaan läheisten vuorien rinteille kavuttuamme. Teimme noin neljän tunnin retken Christmas Outlookille, josta oli hienot näköalat alas jäätikölle.
Franz Josef Glacier koko komeudessaan Christmas Lookoutilta kuvattuna
Edellispäivää hieman alkeellisempi ruokailuhetki Christmas Lookoutilla
Vaellusretkemme jälkeen vietimme taas illan neljästään paikallisessa pubissa.
Päivä 81, ti 25.3. Franz Josef Glacier-Queenstown
Lähdimme kaikki neljä samalla bussilla kohti etelää ja Queenstownia. Olivier ja Janine jäivät kuitenkin aiemmin pois. Me jatkoimme Queenstowniin asti ja saimme ihailla matkalla hienoja kukkulaisia ja autioita maisemia. Asutustiheys Eteläsaarella oli tosiaankin erittäin alhainen.
Kaikki neljä lähdössä bussi-asemalla Franz Josef Glacierilla
Queenstownin kaupunki sijaitsee Lake Wakatipun rannalla. Se on Eteläsaaren turismin keskus ja siellä oli mahdollista harrastaa suurin piirtein kaikkia aktiviteettejä mitä mieleen tulee. Kaupunki toi mieleen suurehkon alppikylän rakennuksineen, ski shoppeineen, taustalla siintävine vuorineen jne. Erona useimpiin alppikyliin oli kaunis Lake Wakatipu.
Queenstownissa tarjolla oleviin aktiviteetteihin olisi saanut hetkessä tuhlattua tuhansia markkoja. Minulla oli jo matkalle lähtiessä ollut tarkoitus tarttua yhteen kaupungin monista houkutuksista benji-hyppyyn.
Benji-hyppy on alun perin ollut jollain Tyynen meren saarella suoritettava miehisyysriitti. Benji-hypyn kaupalliseen käyttöön oli tuonut ensimmäisenä maailmassa AJ Hackett ja se oli tapahtunut nimenomaan Queenstownissa, siinä syy haluun tehdä hyppy nimenomaan täällä.
Sain myös Mikan innostumaan hullusta ideasta, niinpä ostimme molemmat liput seuraavan päivän hyppyretkelle. Ostopäätöstä tehtäessä mietimme, minkä useasta hyppyvaihtoehdosta valitsisimme.
AJ Hackettin Kawarau Suspension Bridge olisi ollut se aito ja alkuperäinen paikka, mutta sen korkeus oli vain 43 m. Hackettilla oli myös korkeampi silta tarjolla, Skippers Canyon Bridge nimeltään, jonka korkeus oli 71 m. Siitäkin pystyisi pistämään paremmaksi ja näin me myös teimme, sillä ostimme liput toisen yrittäjän Pipeline Bungyyn.
Pipeline Bungyn lippu. |
Pipeline Bungyn hyppypaikka oli riippusilta Skippers Canyonin yllä Queenstownin lähistöllä. Paikka on korkein kiinteä hyppypaikka maailmassa, matkaa sillalta alhaalla virtaavaan Shotover Riveriin 102 metriä. Sellaista siis oli seuraavana päivän odotettavissa.
Päivä 82, ke 26.3. Queenstown
Hyppypäivä. Matka hyppypaikalle tehtiin parilla Land Roverilla. Matka ei ollut pitkä, mutta matka kesti tunnin ja tie oli loppumatkasta melko mielenkiintoinen kapea polku kallionkielekkeellä Shotover Riverin yläpuolella. Alkujaan tientapainen oli rakennettu paikallisen kultakuumeen aikoihin 1800-luvulla.
Perillä Pipeline Bungyllä alkoi jo hieman jännittää. Hyppypaikka oli kapealla riippusillalla joka kulki alhaalla rotkossa olevan Shotover-joen yli. Sillalla kävely ja alas joelle katselukin oli melko jännittävää puuhaa ja tästä pitäisi vielä hypätä alaskin. Huh! Hullun hommaa.
Aluksi kaikki hyppääjät (n. 15 kpl) punnittiin ja paino merkittiin tussilla käteen, jotta jokaiselle osattaisiin laittaa oikean mittainen köysi. Sitten vaan odoteltiin omaa vuoroa. Minua ennen hyppäsi kymmenkunta henkeä, joten jännityksen hetkiä riitti paljon ennen omaa vuoroa.
Minun vuoroni. Ensin istuin sillalla olevalle hammaslääkärin penkille, jossa nilkkani sidottiin erittäin tiukasti. Samalla Pipelinen henkilökunta höpötteli kevyesti jännitystä poistaakseen. Turha toivo, jännitystä ei olisi saanut poistettua rautakangellakaan.
Seuraavaksi oli hypittävä tasajalkaa sillan reunalla olevalle minimaalisen pienelle hyppytasanteelle jossa hyppyköysi kiinnitettiin nilkkaan. Henkilökunta teki kaikkensa poistaakseen jännitystä ja valaakseen rohkeutta. Hyppytasanteen yläpuolella oli telineessä kamera, jolla otettiin kuva kaikista hyppääjistä, samalla se oli keino estää hyppääjiä tuijottamasta alas tyhjyyteen.
Minä hyppytasanteella rystyset valkoisina
Hyppytasanteella ollessa jännitys oli aivan valtava, puristin molemmin käsin rystyset valkoisina sillankaiteesta ja katselin ylös taivaalle. Henkilökunta laski: 5,4,3,2,1, jump, pieni loikka, suuri pelko, joki lähestyi, adrenaliini virtasi. Sitten pompittiinkin ylös alas ja veri pakkautui päähän. Pomppimisvaiheessa oli pakko huutaa helpotuksesta. Mahtava fiilis!
Vapaan pudotuksen tunne oli upea ja ensimmäinen pysähdys aiheutti valtavan adrenaliinin purkauksen. Ylivoimaisesti pahimmat hetket olivat hyppytasanteella, jolloin pelotti enemmän kuin laki sallii. Hyppy tasanteelta ei ollut todellakaan mikään hyppy, vaan lähinnä jalkojen pettäminen alta. Ja minä olin vielä terävänä kysynyt hammaslääkärin tuolissa, että kannattaako hypätä kunnolla vai kaatua vaan alaspäin. Vastaus oli tietenkin ollut, että hyppääminen on parempi tapa.
Kun ylös alas pomppiminen oli rauhoittunut, minut laskettiin alas joen penkalle, josta pääsi pois lyhyen venematkan jälkeen kävelemällä takaisin ylös sillalle. Adrenaalitaso alkoi hiljalleen laskea, mutta koko ajan oli hieman hölmistynyt olo, tuntui kuin olisi koko ajan tohkeissaan jostakin. Siinä se sitten oli, benji-hyppy, 0-120 km/h 2 sekuntia, lähes 500 FIM. Kyllä kannatti!
Alas hiekkatasanteelle lasku menossa
Queenstowniin päästyämme katsoimme Pipelinen toimistolla videolta hyppymme. Minun hyppyni tasanteelta oli tosiaankin vaatimaton. Hyppyasento oli muuten hyvä, mutta oikea käsi vatkasi ilmaa hypyn aikana. Alastulokaan ei ollut telemark onneksi. Ostimme toimistosta Pipeline Bungy t-paidat, joita ei myyty kuin hypyn tehneille. Hienoa!
Iltapäivällä Olivier oli saapunut kaupunkiin ja sattui samaan retkeilymajaan kuin me. Hän oli yhyttänyt matkan varrella Anna nimisen Australialaistytön. Ihmeellisiä nuo fransmannit! Annalla oli varattuna seuraavaksi päiväksi bussiliput Milford Soundiin, mutta houkuttelimme hänet perumaan liput ja vuokrasimme neljästään vuokra-auton. Tarkoitus oli lähteä kahden päivän retkelle Milford Soundiin, joka on eräs Uuden-Seelannin Eteläsaaren lounaisosan kauniista vuonoista.
Päivä 83, to 27.3. Queenstown-Milford Sound-Te Anau
Loistavaa, upeaa, mahtavaa! Näin lukee tämän päivän kohdalla päiväkirjassa. Ylisanoilla tarkoitin Milford Soundia.
Aamulla haimme vuokra-automme, joka oli Ford Telstar vaikka olikin oikeasti Mazda 626. Mika ja minä huolehdimme ajamisesta, joka vaati hieman totuttelua, sillä liikenne oli väärällä puolella tietä suomalaisnäkökulmasta katsottuna.
Autovuokraamomme kortti. |
Ensimmäinen pysähdys matkan varrella oli Te Anaun kylässä, jossa varasimme retkeilymajaan paikat illaksi. Sitten jatkoimme kohti Milford Soundia ja maisemat alkoivat olla yllä olevien ylisanojen mukaisia.
Eteläsaaren lounaisosan vuonoseudut olivat jälleen kerran erilaista maisemaa kuin mitä aiemmin Uudessa-Seelannissa. Luonnon kauneus ja hyvin erilaiset maisemat olivatkin eräs Uuden-Seelannin viehätyksen avaimista. Matkalla Milfordiin oli komeita vuoria, vesiputouksia jne. Ajomatkan aikana pysähdyimme useasti ihmettelemään maisemia.
Eräs mielenkiintoisista paikoista matkan varrella oli Homer Tunnel 101 kilometrin päässä Te Anausta. Se oli pitkä ja kapea tunneli, joka oli ainoa tie vuorten toiselle puolelle. Tunnelin tie meni melko jyrkkää mäkeä ja se oli melko aavemaisen oloinen paikka. Maisemat tunnelin toisella puolella olivat taas upeita.
Tauko paikallaan Homer-tunnelin sisäänkäynnin luona
Milford Soundiin päästyämme menimme laivaristeilylle vuonoon. Maisemien kauneuden hehkuttaminen alkaa jo väsyttää, mutta siellä oli tosiaankin upeaa. Vuono on 22 km pitkä ja vedestä nousee suoraan ylös melko korkeita vuoria, mm 1695 m korkea Mitre Peak.
Yksi Milford Soundin lukuisista vesiputouksista
Milford Soundista ylös nousevia vuoria
Vesiputous melkein suoraan altapäin kuvattuna
Milfordin alueella on myös maailman kauneimmaksi vaellusreitiksi sanottu Milford Track. Alueella on myös muita hienoja vaellusreittejä, mutta aikapula ei sallinut lähteä pidemmille vaelluksille. Päätin kuitenkin, että tänne pitää joskus päästä uudelleen ja keskittyä Uuden-Seelannin loistavien vaellusmahdollisuuksien hyödyntämiseen.
Laivaristeilyn jälkeen ajoimme takaisn Te Anauhin, jossa oli hyvä painua yöpuulle mieleenpainuvan päivän jälkeen.
Päivä 84, pe 28.3. Te Anau- Queenstown
Aamulla lähdimme neljästään päivävaellukselle Te Anaussa. Reitti jota kuljimme oli Kepler Trackin alkupää. Kepler Track on yksi Uuden- Seelannin ns. Great Walksista. Samaan sarjaan kuuluvat mm. Milford Track ja aiemmin vaeltamamme Abel Tasman Track.
Alkuun reitti kulki kauniin Lake Te Anaun rantaa pitkin, mutta pian aloimme nousta ylöspäin, edelleen kuitenkin metsässä kulkien. Ylimmässä kohdassa jossa kävimme oli metsikössä sopiva aukko, josta näki kohtuullisia maisemia alas järvelle ja läheiseen vuoristoon.
Näkymä vuoren rinteeltä alas Te Anauun
Vaelluksen jälkeen teimme n. 180 km:n ajomatkan takaisin Queenstowniin. Muut nukkuivat lähes koko ajan. Minä ajoin koko matkan nukuin ainoastaan suorilla.
Hei! Tässähän on ratti väärällä puolella
Illan vietimme yhdessä Queenstownilaisessa baarissa ja illan päätteeksi hyvästelimme Annan, joka oli seuraavana aamuna lähdössä kohti Mt. Cookia.
Päivä 85, la 29.3. Queenstown
Jälleen loistava päivä!
Aamulla veimme auton vuokraamoon. Vuokra kahdelta päivältä 120 NZD + bensat 56 NZD eli n. 45 NZD/henkilö.
Seuraavaksi minä lähdin itsekseni päivän vaellusreissulle. Mika ja Olivier olivat liian väsyneitä jaksaakseen lähteä mihinkään. Vaellukseni päämäärä oli Ben Lomond niminen vuori ja reitti sinne lähti ihan Queenstownin keskustan vierestä.
Deparment of Consevationin reittiopas kertoi, että vaelluksen kesto olisi 7-8 tuntia ja se vaatisi very high level of fitness. No, ehkä minä jaksaisen tehdä sen päivässä. Matkalla en törmännyt moneenkaan ihmiseen ja kun olin huipulla niin siellä ei ollut ketään. Olin todennäköisesti ensimmäinen ihminen huipulla sinä päivänä, koska kukaan ei ollut tullut vastaan ylöspäin mennessäni.
Huipulla oli 360° asteen näkyvyys, keli oli aurinkoinen, eikä missään näkynyt ristin sielua. Olo oli aivan upea. Ihmettelin kolmen vartin ajan ympäröiviä maisemia. Yhdessä suunnassa oli kaukana alhaalla Queenstownin kaupunki Wakatipu-järven rannalla. Wakatipun takana olivat Remarkables-vuoret ja päinvastaisella suunnalla lumihuippuiset vuorijonot. Lounaassa päin jossain kaukana vuorten takana oli myös Milford Sound. Mahtavaa!
Näkymä Ben Lomondilta Queenstowniin päin
Tämän kaltaiset päivävaellukset ovat tosi hienoja, liikuntaa tulee reippaasti, maisemat ovat parhaassa tapauksessa henkeä salpaavia ja illaksi pääsee takaisin sivistysen pariin. Illalla tosiaankin tietää jotain tehneensä. Tämän päivän reissu kesti minulta alle viisi tuntia, vaikka olin huipulla kolme varttia. Ohjeaika 7-8 tuntia alittui siis reilusti. Kyläkorkeus josta lähtö tapahtui oli n. 300 m ja Ben Lomondin huippu oli 1748 m, eli korkeuseroa tuli yli 1,4 kilometriä. Ensin ylös, sitten alas. Ylhäällä huipulla ja illalla tunnelma oli tosi upea. Eräs mieleenpainuvimmista päivistä koko reissulla!
Iltapäivällä shoppailin vähän tuliaisia kaupungissa ja illalla menimme kolmestaan Mikan ja Olivierin kanssa kapakkaan taas.
Päivä 86, su 30.3. Queenstown-Mt. Cook-Christchurch
Päivä meni lähinnä bussissa istuessa. Bussimatka Queenstownista Mt. Cookin kautta Eteläsaaren itärannikolle Christchurchiin kesti kymmenisen tuntia. Välillä teimme tunnin pysähdyksen Mt. Cookilla, joka on Uuden- Seelannin korkein vuori (3754 m). Näkymä vuorelle oli jälleen kerran loistava. Samaa vuorta olimme jo aiemmin ihailleet vuorijonon toiselta puolelta saaren länsirannikkoa alas mennessämme Franz Josef Glacierin tietämillä.
Muita merkittäviä tapahtumia matkan varrella olivat Olivierin jääminen Mt. Cookille, useat lammaslaumat ja ennen kaikkea vuoristoseutujen muuttuminen vehreäksi ja tasaiseksi maastoksi itärannikkoa kohti mentäessä.
Päivä 87, ma 31.3. Christchurch
Aamupäivällä ohjelmassa laiskottelua, iltapäivällä katselimme Christchurchin kaupunkia. Christchurch muistutti melko tavalla mielikuvaani Englantilaisesta kaupungista, se oli kohtuullisen viihtyisä ja idyllinen. Kaupunki on asukasluvultaan Eteläsaaren suurin, yli 300.000 ihmistä asustelee siellä.
Päivän ohjelmaan kuului mm. käynti Canterburyn museossa, jossa selvästi mielenkiintoisinta antia oli iso Antarktis-osasto. Päivän aikana minä kävin myös katsomassa paikallisessa pubissa Brasilian F1 Gp:n Villeneuve voitti, Häkkinen neljäs.
Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, USA:n itärannikko
Osa 3, Peru
Osa 4, USA:n länsirannikko
Osa 5, Fidji
Osa 6, Uusi-Seelanti
Osa 7, Australia
Osa 8, Indonesia/Bali
Osa 9, Singapore
Yhteenveto matkasta
Matkan lentoaikataulut ja
reittikartta
Kuva-arkisto