Mikäli et näe kehyksiä, napsauta tästä niin pääset kertomuksen alkuun kehyksillä varustettuna
Pertti ja Mika Round the World 4.1.-8.5.1997
Matkakertomus osa 4
USA:n länsirannikko
4. USA:n länsirannikko 20.2-7.3.1997
Päivä 40, ke 12.2. -Newark-Long Branch, NJ
Lentomatka meni aika mukavasti, vaikka ei taaskaan tullut nukuttua juuri ollenkaan. Newarkin lentokentän Ground Transportation Infossa saimme osaksemme tylyä palvelua, New Yorkilaisten maineen mukaista. Long Branchiin Masan luokse selvisimme kuitenkin kivuttomasti bussilla ja junalla.
Mattia ja perhettä oli taas mukava nähdä ja olihan se myös mukava olla takaisin ei-kehitysmaassa.
Päivän aikana mm. lähetimme ison paketin tavaraa merirahtina Suomeen. Paketti painoi n. 9 kg, lähetyskulut olivat 42$ ja se olisi perillä n. 3 kk kuluttua.
Päivä 41, to 13.2. Long Branch, NJ-New York, NY-Las Vegas, NV
Aamulla oli herätys jo kello 4.00, jonka jälkeen lähdimme junalla New Yorkiin ja siellä metrolla JFK:n lentokentälle josta lensimme kohti Las Vegasia.
Las Vegasista meillä ei ollut mitään opaskirjaa, joten kohtuuhintaisen majoittumisen löytäminen oli vaikeahkoa. Löysimme kuitenkin huoneen hintaan 25$ eräästä pikkuhotelli-kasinosta. Kasinoja kaupungissa riittikin ja yksikätisiä oli joka paikassa lentokentältä alkaen.
Las Vegas on rakennettu keskelle hiekka-aavikkoa, eikä siellä ole varsinaisia luonnonvaroja. Koko kaupungin olemassaolo perustuu puhtaasti kasinoiden varaan. Kaupunki kasvaa kovaa vauhtia ja asukkaita on jo lähes miljoona. Kaikki tämä keskellä ei mitään melko tylyissä luonnonolosuhteissa.
Perun jälkeen Las Vegasissa kiinnitti huomiota kaupungin siisteys joka oli ihan eri luokkaa, mihin oli tottunut Perussa viimeisen neljän viikon aikana. Toinen asia mikä tuntui USA:ssa ihmeelliseltä Perun jälkeen oli se, että wc-paperi laitettiin vessanpöntöön, eikä erilliseen astiaan kuten Perussa. Toisenlaiseen tapaan oli siis tottunut Perussa.
Päivällä vuokrasimme Subaru Legacyn kuudeksi päiväksi käyttöömme, jolla sitten ajettiin pitkin Vegasin pääkatua Las Vegas Boulevardia, joka tunnetaan lyhyesti nimellä the Strip. Stripin varteen ovat keskittyneet kaupungin hienoimmat ja kuuluisimmat kasinot.
Stripin hienoimmalla osuudella oli noin seitsemän (!) kilometrin matkalla toinen toistaan ihmeellisemmän näköisiä kasinoja perä perään. Kasino-rakennukset olivat mitä mielikuvituksellisimman näköisiä ja niiden neonvalot olivat uskomattoman näköisiä illan pimeydessä. The Strip oli kaiken kaikkiaan unohtumaton näky! En ole koskaan mykistynyt minkään ihmisen tekemän edessä, mutta tämä oli erikoisin ihmisen aikaansaannos mitä minä olen nähnyt.
Vegas on halpa kaupunki majoittua ja syödä, hyvissäkin kasinoissa huoneet ovat halpoja ja kaupunki on ylensyöjän paratiisi. Kasinoissa oli aivan valtavan kokoisia seisovia pöytiä, ruokaa oli aivan mahtavasti ja hintaa vastaavasti mitättömästi. Esim. Circus Circus-kasinossa päivällispöydän hinta oli 5$ eli n. 25 FIM! Tuli muuten syötyä enemmän kuin vähän.
Jostakin rahat kaupungin kasinojen pyörittämiseen on saatava, ja pelaamisestahan ne kerätään. Mikäli maltat olla tuhlaamatta rahojasi pelipöydässä, niin elo on edullista ja lystikästä.
Päivä 42, pe 14.2. Las Vegas, NV- Grand Canyon, AZ
Aamun kohokohtana oli aamiainen Circus Circuksessa jonka jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Hoover Damia. Hooverin pato on Nevadan ja Arizonan rajalla sijaitseva insinöörityön ihme, jonka avulla on padottu Grand Canyonin läpi virtaava Colorado-joki.
Pato valmistui vuonna 1935 neljä vuotta ja 80 kuolonuhria vaatineiden rakennustöiden jälkeen. Padon korkeus on uskomattomat 221 metriä ja sen tekemiseen on vaadittu 2,6 milj. m3 sementtiä. Se oli aika uskomaton näky - amerikassa kaikki on tosiaankin suurta! Siinä oli taas maalaispojalla ihmettelemistä.
Padon voimalat ovat erittäin merkittäviä sähkön tuottajia Kalifornian, Nevadan ja Arizonan asukkaille, täältä siis kasinoiden neonvalot saavat virtansa.
Hoover Damilta jatkettiin kohti Grand Canyonia ja Subaru sai niellä amerikkalaista viivasuoraa asvalttia kilometri toisensa perään. Canyonille saavuimme juuri ennen pimeän tuloa, joten ehdimme juuri ja juuri nähdä kauniin auringonlaskun kanjonilla. Sekin oli ihmeellinen näky. Lyhyen kanjonilla jalkautumisen jälkeen menimme läheiseen kylään, jossa jouduimme majoittumaan budjetillemme liian kalliiseen (50$/hlö) motelliin.
Auringonlasku Grand Canyonilla
Ajomatkan aikana meillä oli Mikan kanssa erimielisyyksiä, mikä aiheutti hieman pahaa verta. Illalla erimielisyydet puhuttiin kuitenkin selväksi ja seuraavana päivänä matkanteko jatkui taas iloisemmissa merkeissä. Ihmeellisen vähän meillä olikin kränää koko matkan aikana, sillä neljä kuukautta reissussa saattaisi käydä hermon päälle pahemman kerran, mutta meillä ei ollut koko reissun aikana pahoja erimielisyyksiä.
Päivä 43, la 15.2. Grand Canyon, AZ- Kanab, AZ
Aamulla herättiin kuudelta ylös ja lähdettiin seitsemäksi Grand Canyonin reunalle. Aurinko nousi seitsemän jälkeen ja me olimme silloin jo lähdössä vaeltamaan alas kohti kanjonin pohjaa.
Grand Canyon on yksi maailman luonnonihmeistä, se on pituudeltaan lähes 450 kilometriä, leveydeltään jopa yli 15 km ja syvyydeltään yli 1,5 km. Sen pohjalla virtaa mahtava Colorado-joki, joka on miljoonien vuosien kuluessa hiljalleen kaivertanut kanjonin nykyiseen muotoonsa.
Autolla pääsee kiertämään kanjonin reunojen lähellä, mutta kanjonin pohjalle pääseminen vaatii joko kävelemistä tai jonkin eläimen kyydillä matkustamista. Me olimme kanjonin eteläreunalla Grand Canyon National Parkin - johon suurin osa kanjonista kuuluu - Visitor Centerin luona lähdössä omalle vaellusretkellemme.
Polku, jota lähdimme vaeltamaan oli nimeltään Bright Angel Trail, jonka määränpäänä oli Plateau Point-niminen näköalapaikka, josta näkisi pohjalla kiemurtelevalle Colorado-joelle. Bright Angel Trailin lähtöpaikalla kanjonin reuna oli 2091 metrin korkeudessa ja siellä oli hieman lunta ja jäätä tähän aikaan vuodesta. Korkeuseroa reitillä olisi noin 900 metriä ja matkaa edestakaisin 19,6 km. Vaellus oli tarkoitus suorittaa yhdessä päivässä.
Alkumatkasta reitillä oli lunta
Lähtiessä ylhäällä lämpötila oli hieman pakkasen puolella, mutta auringon noustua ja päästyämme alemmas myös lämpötila kohosi huomattavasti.
Maisemat alaspäin mentäessä olivat todella erikoisia ja epätodellisen oloisia. Colorado-joki on kuluttanut hiljalleen tietään yhä syvemmälle ja syvemmälle ja eri aikakausien kivikerrostumat näkyivät kanjonin seinämissä eri värisinä viipaleina.
Yleiskuva, jossa näkyvissä erivärisiä kalliokerrostumia
Karut maisemat toivat mieleen vanhat länkkärit - tuntui siltä kuin intiaanit saattaisivat hyökätä hetkenä minä hyvänsä kallioiden takaa kimppuumme.
Kallioiden takana väijyi varmaankin intiaaneja
Määränpäämme Plateau Point oli ilmoitettu paikaksi, jota pidemmälle ei voisi päivässä ehtiä ja kauemmaksi menemisestä oli varoitettu opaslehtisissä, mutta me havaitsimme olleemme niin nopeita, että meillä olisi mahdollisuus ehtiä päivässä jopa kanjonin pohjalle Colorado-joelle saakka. Niinpä teimme päätöksen jatkaa kohti pohjalla 756 metrissä sijaitsevaa jokea. Reitillä oli suhteellisen vähän väkeä, sillä nyt oli vuoden hiljaisimpia aikoja.
Joelle päästyämme ylitimme sen riippusiltaa pitkin ja pidimme ruokatauon toisella puolella jonka jälkeen lähdimme takaisin ylös kohti kanjonin reunaa. Olimme takaisin ylhäällä noin klo 15 vajaan kahdeksan tunnin vaeltamisen jälkeen. Korkeuseroa päivän aikana tuli melkein 1350 metriä, ensin alas ja sitten saman verran ylös. Matkan kokonaispituus oli 29 kilometriä, ja urakka oli erittäin rankka yhdessä päivässä tehtäväksi. Reissu oli kuitenkin aivan loistava, sillä maisemat olivat olleet unohtumattomia ja vaeltaessa sai hyvän kuvan kanjonin valtavuudesta.
Onnelliset ja väsyneet vaeltajat kanjonin reunalla
Ylhäällä ajelimme kanjonin reunalla ja ihmettelimme maisemia eri paikoissa, kunnes lähdimme kiertämään kanjonia ympäri eri suunnalta kuin sinne tultaessa. Illalla ajettiin autolla eteenpäin niin pitkälle kuin jaksoimme ja väsyttyämme noin kymmenen maissa otimme motellihuoneen Kanab-nimisessä pikkukaupungissa. Takana oli yksi matkan hienoimmista päivistä!
Päivä 44, su 16.2. Kanab, AZ-Death Valley, CA- Bakersfield, CA
Aamulla lähdimme ajamaan Las Vegasin kautta kohti Death Valley National Parkia. Matkaa Kanabista Kaliforniassa sijaitsevaan Death Valleyhin oli muutama sata kilometriä ja tiet olivat pitkiä suoria täynnä joten vakionopeussäädin ja automaattivaihteisto olivat todella mukavia ja käyttökelpoisia varusteita Subarussamme.
Death Valley on äärimmäisyyksien paikka, siellä on mitattu läntisen pallonpuoliskon korkein lämpötila n. 56°C varjossa. Siellä on myös läntisen pallonpuoliskon matalin kohta, Badwater, joka on 86 metriä merenpinnan alapuolella.
Laaksossa on siis melko epäinhimilliset olosuhteet erityisesti lämpimimpinä kuukausina, mutta onneksi olemme liikenteessä talvi-aikaan, jolloin lämpötilat pysyttelevät lähes inhimillisissä lukemissa.
Maisemat puistossa olivat karuja ja erittäin erikoisia, siellä ei todellakaan ollut paljon elämää kuten nimestä voi päätelläkin. Iltapäivällä kun saavuimme puistoon, niin kävimme ensin Zabriskie Point-nimisessä näköalapaikassa, josta jatkoimme puiston Visitor Centeriin ja sieltä ajoimme puiston pohjois-osaan Ubuhebe Craterille. Puisto on kooltaan melko suuri, joten autolla sai ajella useita kymmeniä kilometrejä paikasta toiseen.
Ubuhebe Craterin jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa, sillä olimme päättäneet mennä Sequoia/Kings Canyon National Parkiin ja tarkoituksena oli palata Death Valleyhin takaisin päin kohti Las Vegasia mennessä.
Illalla oli tavoitteena ajella taas niin pitkälle kunnes väsymys iskisi. Matkalla jouduimme ylittämään Sierra Nevada-vuoristojonon, ja siellä oli mielenkiintoisia vuoristoteitä. Vuorenrinteitä alaspäin ajettaessa oli jo myöhäinen ilta ja minä olin silloin ajovuorossa. Tiellä oli 55 mph nopeusrajoitus, mutta minä ajelin koko ajan noin 65 mph ja oioin mutkissa myös vastaantulijoiden kaistaa hyväksikäyttäen.
Hieman taaempana perässämme oli jo jonkin aikaa ajanut toinen auto, joka myöhemmin tietenkin paljastui poliisiautoksi! Poliisi pisti jossain vaiheessa vilkut päälle ja pysäytti meidät. Noustessani autosta olin varma, että nyt taisi tulla kunnon sakot ja todennäköisesti tylyä kohtelua vielä kaupan päälle, sillä amerikkalaisten poliisien maine ei ole ihan ystävällisimmästä päästä.
Poliisiauton kuski oli naispuolinen ja syy miksi he olivat päättäneet pysäyttää meidät oli se, että he arvelivat minun olevan humalassa koska käytin välillä molempia kaistoja ajaessani. Jouduinkin elokuvista tuttuun alkoholitestiin, eli pistämään sormia nenänpäähän jne., mutta testi loppui lyhyeen koska poliisi huomasi melkein heti, että enhän minä missään kännissä ollut, olin vaan hullu suomalainen!
Sakkoja ei loppujen lopuksi tullut ja naispoliisi osoittautui ihan ystävälliseksi ja juttelinkin loppujen lopuksi hänen kanssaan niitä näitä ennen kuin jatkoimme matkaamme.
Iltamyöhällä stoppasimme Bakersfieldissä motelliin koisimaan noin tuhannen kilometrin päivätaipaleen jälkeen.
Päivä 45, ma 17.2. Bakersfield, CA-Sequoia/Kings Canyon National Park, CA- Olancha, CA
Aamulla lähdimme ajelemaan San Joaquin Valleyta pohjoiseen kohti Sequioa/Kings Canyon National Parkia. San Joaquin-laaksossa oli vehreää ja kesäistä maisemaa, mutta Sequoiassa/Kings Canyonissa luonnonolosuhteet olivat täysin erilaiset.
Sequoian ja Kings Canyonin kansallispuistot sijaitsevat vierekkäin Sierra Nevadan vuoristossa. Kings Canyonissa on USA:n syvin kanjoni, mutta valitettavasti emme päässeet sinne koska tie oli talviajaksi suljettu. Syy sulkemiseen oli yksinkertaisesti liiallinen lumen määrä - lunta Kaliforniassa, ei kyllä vastannut mielikuvaa aurinkoisesta Kaliforniasta!
Subaru ja lumikinoksia Sequoiassa
Sequoiassa tiet onneksi olivat auki, mutta kyllä sielläkin oli lunta melko paljon - oli haastavaa ajella lumisilla vuoristoteillä kesärenkain varustetulla autolla. Maisemien muutos San Joaquin-laaksosta noustaessa ylöspäin Sierra Nevadan rinteitä oli erittäin nopea, illalla alaspäin tullessa maisemat muuttuivat paksun lumipeitteen alla olevasta maastosta kesäiseksi appelsiiniviljelmiä täynnä olevaksi laaksoksi puolentoista tunnin ajomatkan aikana.
Syy Sequoian kansallispuistoon menemiseen oli sequoia-puut, jotka ovat tilavuudeltaan maailman suurimpia puita. Puisto oli täysin metsäistä seutua ja sequoia-puita oli siellä täällä puiston alueella, mutta ei voi sanoa, että se olisi ollut hallitseva puulaji. Sequoiat olivat kuitenkin selvästi silmiinpistävimpiä puita muun metsän keskellä yhdestä yksinkertaisesta syystä, ne olivat niin valtavan kokoisia, että sitä oli välillä mahdoton uskoa!
Suurin kaikista sequoia-puista oli nimeltään General Sherman Tree, jonka strategiset mitat ovat: pituus yli 80 m, tilavuus n. 1500 m3 ja ikä n. 2700 vuotta. Huh huh! Siinä oli taas ihmettelemistä tällaisella metsäteknikon pojalla.
Jättimäinen Sequoia-puu ja 191 senttimetriä pitkä kääpiö puun juurella
Sequoiat olivat erittäin erikoinen näky, mutta sellaisissa paikoissa, joissa niitä ei juurikaan ollut, olisi metsässä kävellessä voinut vaikka luulla olevansa talvisessa suomalaismaastossa.
Puistosta lähdettyämme ajoimme taas myöhäiseen iltaan saakka takaisin kohti Death Valleyta ja yövyimme noin 150 kilometrin päässä laaksosta Olancha-nimisessä pikkukylässä.
Päivä 46, ti 18.2. Olancha, CA-Death Valley, CA- Las Vegas, NV
Olanchasta ajettiin aamulla noin 30 km pohjoiseen vilkaisemaan Sierra Nevadan vuoristossa olevaa Mount Whitneyta, joka on manner-USA:n korkein vuori 4418 metrin korkeudellaan.
Mt. Whitney on Sequoia National Parkin itäreunalla, mutta koska siitä kohti ei pääse Sierra Nevadan yli, niin autolla oli ajettava muutama sata kilometriä päästäkseen toiselle puolelle.
Mt. Whitneylta jatkoimme kohti Death Valleyta, jossa ensin ajettiin 1961 metrissä sijaitsevalle Agueberry Pointille. Sieltä oli hienot näköalat sekä alas Death Valleyhin, että kaukana siintävälle Sierra Nevadan vuoristojonolle. Samoilta jalansijoilta näki manner-USA:n korkeimman paikan ja USA:n ja koko läntisen pallonpuoliskon matalimman paikan. Tosin näkymä ei ollut ihan selvin mahdollinen vaikka keli olikin pilvetön eikä maastoesteitäkään näkymiselle ollut. Syy huonoon näkyvyyteen oli smog, joka oli selvästi havaittavissa siellä syrjäisillä ja asumattomilla seuduillakin.
Näkymä Agueberry Pointilta Mt. Whitneylle
Näkymä Badwateriin samoilta jalansijoilta kuin edellinen kuva
Agueberry Pointin jälkeen ajoimme alas laaksoon, jossa kävimme ensin katselemassa hieman hiekkadyynejä ja sitten muitakin nähtävyyksiä. Erikoisin paikka päivän aikana oli nimeltään Devil´s Golf Course, jossa tuli harjoiteltua puttaamista, vaikka se olikin hieman vaikeaa. Vaikeaksi puttailun teki se, että Devil´s Golf Course on suola-aavikko, jonka maasto oli hieman turhan epätasaista golfaamiseen.
Hiekkadyynejä ja kuollut mies makaamassa
Devil's Golf Course ja minä golfaamassa suolapaakkujen keskellä
Devil´s Golf Coursen jälkeen menimme vihdoinkin Badwateriin, jossa siis on läntisen pallonpuoliskon matalin kohta -86 m. Paikka sinänsä ei ollut mitenkään ihmeellinen verrattuna muuhun maastoon Death Valleyssa.
Badwaterissa yhytimme kaksi italialaistyttöä, Nikkin ja Monican, jotka olivat olleet päivän aikana olleet samoissa paikoissa kuin mekin. Tyttöjen englanninkielen taito oli hieman puutteellinen, mutta onneksi me ymmärsimme hieman italiaa, joten kommunikointi onnistui kohtuullisesti.
Loput Death Valleyn nähtävyydet sovimme kiertävämme yhdessä tyttöjen kanssa ja he päättivät myös lähteä omalla autollaan kohti Las Vegasia kanssamme.
Yhdessä kiersimme Artist's Palettessa, Zabriskie Pointissa ja Dantes View´ssa, jonka jälkeen lähdimme peräkkäin ajelemaan kohti Vegasia.
Artist's Paletten värikkäitä kallioita
Kalliokiipeilyä Death Valleyssa
Vegasissa menimme samaan hotelliin kuin aiemminkin ja myös tytöt ottivat huoneen samasta paikasta.
Illalla lähdimme tyttöjen kanssa syömään ja kiertelemään kasinoja. Tytöt innostuivat pelailemaan Treasury Island-kasinolla niin, että heitä ei saanut millään lähtemään pois pelipöytien äärestä.
Päivä 47, ke 19.2. Las Vegas, NV-San Francisco, CA
Aamulla minuun oli taas iskenyt vatsatauti - varmaankin Perun jäänteitä. Meillä oli kuitenkin lento San Franciscoon, joten oli pakko vääntäytyä ylös. Alkaijaisiksi oli kuitenkin palautettava Subaru vuokraamoon, jossa laskimme, että olimme viiden päivän reissun aikana ajaneet n. 3500 km - melkoista haipakkaa siis - mutta toisaalta olimme kyllä nähneetkin monta upeaa ja mieleenpainuvaa paikkaa. Autovuokran hinta kuudelta päivältä oli 245$ ja lisäksi bensoihin oli mennyt n. 110$.
San Franciscossa etsiydyimme keskustassa sijaitsevaan retkeilymajaan, jossa minä makoilin loppupäivän vatsataudin kourissa.
Päivä 48, to 20.2. San Francisco, CA
Vatsatauti jylläsi edelleen, mutta päivään kuului sentään jotain aktiviteettia. Päiväsaikaan kierreltiin kaupungin keskustaa ja harrastettiin vähän shoppailua, minä ostin mm. uudet Ray-Banit ja The North Facen Gore-Tex-housut. The North Facen pääpaikka on San Franciscossa ja siellä onkin heidän oma myymälänsä ja erillinen tehtaan myymälä jotka ovat kuin paratiiseja hyviä vuorikiipeily- ja vaellusvarusteita tarvitsevalle.
Iltapäivällä menimme legendaarisella Cable Car´lla Fisherman´s Wharfille, joka on viihtyisää ja vilkasta satama-aluetta, erittäin suosittua turistiseutua. Siellä ihmeteltiin maailman menoa ja nähtiin mm. iso joukko merileijonia, jotka loikoilivat niitä varten tehdyillä lavoilla meressä.
Päivä 49, pe 21.2. San Francisco, CA
Heti aamusta lähdimme lautalla Alcatrazin kuuluisalle vankilasaarelle, joka on parin kilometrin päässä Fisherman´s Wharfilta.
Alcartrazkin on tuttu monista elokuvista ja se on legendaarinen myös siitä syystä, että kukaan vanki ei tiettävästi pystynyt pakenemaan elävänä sieltä koko vankilan toiminta-aikana. Vankila suljettiin v. 1962 ja nykyään se on suosittu turistikohde ja osa Golden Gate National Recreational Area'aa.
Alcatrazin saari lautalta kuvattuna
Saarella oli useita rakennuksia, mm. henkilökunnan asuntoja jne. Itse päävankilarakennuksessa oli tarjolla esittelykierros jossa pääsi ihailemaan mm. selliä jossa Al Capone vietti useita vuosia. Alcatrazissa oli mielenkiintoista käydä, mutta pidempiaikainen asuminen terästangoilla varustetuissa kämpissä ei olisi ollut kovin miellyttävä kokemus.
Alcatrazin reissun jälkeen minulla oli niin heikko olo, että vietin loppupäivän retkeilymajan suojissa.
Päivä 50, la 22.2. San Francisco, CA
Vähäinenkin tukka lähti aamulla entistä lyhyemmäksi parturissa jossa käynti oli halpaa lystiä Suomeen verrattuna. Tukan lähdön jälkeen lähdimme paikallisbussilla katsomaan Golden Gate-siltaa, joka sekin - kuten niin moni muukin paikka USA:ssa - oli hyvin tuttu elokuvista.
Sillan juurella oli mukavaa seistä suurin piirtein samoilla jalansijoilla kuin James Stewart Hitchcockin elokuvassa Vertigo. Golden Gaten juurella tapahtuvassa kohtauksessa Kim Novak hyppäsi sillan juurelta veteen tappaakseen itsensä ja Stewart hyppäsi hänen peräänsä ja pelasti Novakin vedestä.
Golden Gate sen juurelta kuvattuna
Golden Gaten ihmettelyn jälkeen kävelimme läheiselle Presidion puistoalueele, joka on entinen armeija-alue. Siellä oli viihtyisän oloista ja rauhallista - siellä olisi melkein voinut kuvitella viihtyvänsä pidempäänkin.
Illalla kävimme Chinatownissa, jossa sattui olemaan kiinalaisen uuden vuoden paraati, joka oli vauhdikasta ja riehakasta nähtävää. Paraatissa oli mm. perinteisiä kiinalaisia lohikäärmeitä.
Päivä 51, su 23.2. San Francisco, CA
Tänään oli vuorossa hieman erilainen päivä normaaliin kaupunkielämään verrattuna, sillä lähdimme bussilla Golden Gaten toisella puolella sijaitsevaan Marin Countyyn.
Marin Countyssa on paitsi rikkaiden asuinsijoja, niin myös luontoa ja me suunnistimmekin päivävaellukselle kohti Muir Woods National Monumentia ja Marin Headlands State Parkia.
Ensin oli kuitenkin päästävä julkisilla kulkuneuvoilla vaellusmahdollisuuksien alkuun, ja se ei mennytkään aivan suunnitelmien mukaan. Golden Gaten luona piti nimittäin vaihtaa bussia, mutta kävikin ilmi että aikataulut olivat muuttuneet ja olisimme joutuneet odottamaan pysäkillä seuraavaa bussia yli kaksi tuntia.
Onneksemme samalla pysäkillä oli vanha, noin seitsemänkymppinen rouva joka oli odottamassa ystäväänsä jonka kanssa hän oli menossa lähelle samoja seutuja kuin mekin. Rouva oli alkujaan saksalainen, minkä huomasi murteesta selvästi, hän oli kuitenkin asunut Kaliforniassa jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän osoittautui hyvin sydämmelliseksi ihmiseksi ja lupasi, että he ottaisivat meidät kyytiinsä ja ajaisivat meidät vaellusreitin alkuun. Näin tapahtuikin ja heistä oli meille suuri apu - erittäin ystävällistä toimintaa!
Vaelluksemme suuntautui ensin Muir Woods National Monumentiin, jonka alueella kasvaa punapuita, jotka ovat maailman korkeimpia puita. Korkeimmillaan ne kasvavat yli 100 metrisiksi. Niitä ihmeteltiin aikamme, mutta jostain syystä ne eivät sillä kertaa jaksaneet säväyttää mitenkään hirveästi.
Jättikokoinen pahka punapuun juurella
Muir Woodsilta reitti jatkui kohti Tyynen meren rantaa ja Marin Headlands State Parkia. Meren ääreen päästyämme kävelimme kukkulaista maastoa ylös alas kohti San Franciscoa. Reitin varrella näkyi välillä komea Golden Gate ja sen takana mäkinen San Franciscon kaupunki.
Näkymä San Franciscoon kukkuloiden yli
Vaellus päättyi Rodeo Beachille, josta menimme viimeisellä bussilla takaisin Golden Gaten yli San Franciscoon.
Päivä 52, ma 24.2. San Francisco, CA
Mikäli rahaa olisi mennyt joka päivä yhtä paljon kuin tänään, niin reissun budjetti olisi heittänyt monta volttia. Molempien ostoskärryyn tarttui nimittäin The North Facen tehtaan myymälästä uusi teltta. Perussa olimme kypsyneet lainatelttamme pienuuteen ja investoimmekin molemmat ykkösluokan kangashotelliin ja ostimme kummallekin teltan jonka hinta Suomessa lienee n. 6000 FIM. Tehtaan myymälän alennettu hinta oli veroineen 466$ eli silloisella vaihtokurssilla n. 2300 FIM - kohtuullinen hinnanalennus Suomeen verrattuna.
Minä ostin lisäksi TNF:n päivärepun ja olisin voinut ostaa paljon paljon muutakin, mutta onneksi sentään vähän oli järkeä päässä, että en mennyt tuhlaamaan kaikkia rahojani.
Muuta merkittävää raportoitavaa ei päivän aikana tapahtunutkaan, iltapäivä ja ilta meni kaupungilla pyöriessä.
Transamerica Pyramid ja vanhempaa rakennuskantaa SF:n keskustassa
Päivä 53, ti 25.2. San Francisco, CA
Jippii jippii jippii, nähtiin pari hippii! Haight-Ashbury on vanha hippikaupunginosa ja siellä liikkui vieläkin muutama aidon näköinen jäänne 60-luvulta. Jotkut rakennuksetkin olivat hippiajan hengen mukaisia. Haight-Ashburystä menimme Golden Gate-puistoon ja sieltä läheiselle rantsulle.
Päivän ohjelmaan kuului myös paketin lähettäminen postissa Suomeen. Pakettiin laitettiin monenlaisen pikkusälän lisäksi kaksi kappaletta telttoja, toinen uusista ja pieni lainatelttamme.
San Francisco on rakennettu monelle kukkulalle ja sen vuoksi monet kadut ovat melko jyrkkiä. Lombard Street on yksi jyrkimmistä, lisäksi se on erittäin mutkainen kadunpätkä. Sitäkin piti käydä päivän aikana ihmettelemässä.
Päivä 54, ke 26.2. San Francisco, CA-Los Angeles, CA
Nyt oli jo aika karistaa San Franciscon tomut jaloista ja matkata kohti Los Angelesia. San Franciscossa oli viikko vierähtänyt mukavasti, kauemminkin olisi viihtynyt sillä nyt jäi näkemättä lähiseudun mielenkiintoiset pienemmät kaupungit ja paljon muutakin. San Francisco oli jenkkilän viihtyisin kaupunki.
Kahdentoista tunnin matka Los Angelesiin taittui Greyhoundin bussilla mukavasti. Olimme yrittäneet löytää bussia, joka olisi mennyt LA:han kauniiksi kehuttua highway ykköstä pitkin, mutta jouduimme tyytymään sisämaan reittiin.
Illansuussa olimme LA:ssa, jossa Greyhoundin bussiterminaali oli Downtownin lähellä suhteellisen hämäräperäisen näköisellä seudulla. Bussista päästyämme hyppäsimme paikallisbussiin, jolla teimme tunnin matkan Santa Monican kaupungiosassa sijaitsevalle retkeilymajalle.
Paikallisbussissa ei ollut kovin montaa valkoihoista - LA:ssa bussilla matkustavatkin vain ne harvat joilla ei ole autoon varaa. Se on todellinen autoilijan kaupunki toisin kuin San Francisco jossa selvisi viikon mainiosti ilman autoa.
Päivä 55, to 27.2. Los Angeles, CA
Aamun alkajaisiksi hommattiin taas vuokra-auto viikoksi käyttömme. Valitettavasti saimme n. 10 vuotta vanhan Ford Tempon, joka ei ollut ihan priima kunnossa. No, kyllä se kuitenkin toimi koko vuokra-ajan.
Tempolla kurvattiin ensin Hollywoodiin, joka ei ollut kovin siistiä seutua. Hollywoodin sotkuisuus yllätti jonkun verran, sillä elokuvissa siitä oli saanut paljon siistimmän kuvan.
Hollywoodissa kävelimme mm. Walk of Famella, jossa on tähtien tähtiä jalkakäytävällä. Pyörimme myös Mann's Chinese Theaterin nurkilla. Mann's Chinese Theater on vuonna 1927 avattu kuuluisa elokuvateatteri, jossa monet elokuvat ovat saaneet ensi-iltansa.
Chinese Theaterin luona oli muutaman tv-yhtiön rekrytoijia värväämässä studioyleisöä eri tv-ohjelmien nauhoituksiin. Me saimme liput seuraavaksi päiväksi Pulmuset-sarjan kuvauksiin.
Hollywoodin jälkeen ajelimme Sunset Boulevardia pitkin kohti Beverly Hillsiä, jossa ajelimme ympäriinsä ja ihmettelimme hienoja taloja. Ajoimme myös Rodeo Drivea pitkin, joka on kuuluisa kallis ostoskatu.
Loppupäivän ohjelmana oli lähinnä pyykkäystä sekä elokuvissa käynti.
Päivä 56, pe 28.2. Los Angeles, CA
Päivän alussa ei ollut havaintoa päivän ohjelmasta. Niinpä lähdimme ajelemaan ympäri LA:ta. Ajettiin mm. taas Beverly Hillsiin, jossa käveltiin Rodeo Drivella ja käytiin muutamassa autoliikkeessä.
Autoliikkeissä ihmetteltiin kunnon kärryjä ja voivoteltiin niiden halpoja hintoja. Hinnat olivat noin puolet Suomen vastaavista, esim. uusi Ferrari 456 GT maksoi vain hieman yli miljoona markkaa - sehän oli suorastaan ilmainen!
Tällaisia käytettyjä autoja ei löydy suomalaisista liikkeistä
Iltapäivällä kävimme taas Hollywoodissa ja otimme sieltä motellihuoneen ennen kuin ajoimme Culver Cityyn Sonyn tv/elokuvastudioille, jossa oli alkamassa Pulmusten nauhoitus.
Nauhoituksen seuraaminen katsomosta oli varsin mielenkiintoinen tapahtuma. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi kaikinpuolinen ammattimaisuus, mm. lähes kaikki kohtaukset nauhoitettiin ensimmäisellä otoksella jonka jälkeen mahdollisesti siirreltiin vähän lavasteita ja nauhoitettiin taas uusi kohtaus.
Yleisön tehtävänä oli taputtaa kohtausten lomassa ja nauraa silloin kun nauratti. Minä yritin muutaman kerran nauraa niin kovalla äänellä, että oma ääni varmasti erottuisi kun katsoisi telkkarista kyseistä jaksoa.
Päivä 57, la 1.3. Los Angeles, CA
Koko päivä vietettiin LA:n pohjoispuolella sijaitsevassa Six Flags Magic Mountain-huvipuistossa, joka oli pyhitetty pelkästään erilaisille vuoristoradoille. Niitä löytyi hyvin monenlaisia, maailman hienoimpia sellaisia.
 |
| Six Flagsin pääsylippu. |
Päivän aikana tehtiin monta volttia, mutkaa ja silmukkaa. Paras kyyti oli mielestäni Freefall-niminen laite, jossa noustiin ensin hitaasti ylös jonka jälkeen pudottiin vähän matkaa suoraan alaspäin vapaata pudotusta. Nopeus nousi parhaillaan 90 km/h ja tunne oli upea - ei ne mutkat vaan se pudotus on parasta!
Huvipuistossa oli kokeiluasteella vielä Freefallia huimempikin vapaan pudotuksen laite nimeltään Superman. Se oli ylivoimaisen loistavan oloinen laite! Siinäkin noustiin ensin hitaasti ylöspäin jonka jälkeen oli vuorossa vapaa pudotus. Erona Freefalliin oli se, että nopeus nousi Supermanissa parhaimmillaan yli 160 km/h. Harmittava takaisku, että laitteeseen ei vielä yleisö päässyt.
Puistosta selvittyämme ajoimme LA:n eteläpuolelle Anaheimiin, jossa majoituimme motelliin.
Päivä 58, su 2.3. Los Angeles/Anaheim, CA-Tijuana, Meksiko- San Diego, CA
Anaheimista ajoimme ensin 150 kilometriä etelään San Diegoon, josta otimme majapaikan ja jatkoimme saman tien 30 kilometrin päässä sijaitsevaan San Isidron kaupunkiin. San Isidro on USA:n puoleinen Meksikon rajakaupunki.
Jätimme auton parkkiin San Isidroon ja kävelimme rajan yli Meksikon puolelle Tijuanaan. Kontrasti USA:n ja Meksikon välillä oli melko suuri, Meksikon puolella tuli hakematta mieleen Perun olosuhteet.
Tijuana on melko suuri kaupunki, sillä asukkaita on 700 000. Kaupunki oli melkoinen turistirysä, koska Tijuanassa viinaa saa 18-vuotiaana, kun taas USA:n puolella ei alle 21-vuotiailla ole kapakkaan asiaan. Niinpä jenkkinuoret matkustavat Tijuanaan nauttimaan vapaammasta alkoholipolitiikasta ja muustakin. Seurauksena on se että Tijuana on täynnä kapakoita joissa jenkkijuniorit istuvat kännäämässä.
Toiseenkin suuntaan menijöitä riittää, sillä Meksikolaispakolaiset ovat suuri ongelma USA:n puolella ja heistä muistuttamassa USA:ssa oli hauskoja liikennemerkkejä joissa varoiteltiin tien yli juoksevista pakolaisista.
Epäselvä kuva pakolaisvaara-liikennemerkistä
Tijuanassa ei viihdytty kovin montaa tuntia, lähinnä käveltiin ympäri kaupunkia ihmettelemässä meininkiä. Kaupunki ei varmastikaan antanut oikeaa kuvaa todellisesta Meksikosta, mutta tulipahan käytyä.
Meksikon puolelta takaisin USA:han selvittyämme ajoimme takaisin San Diegoon, joka oli kohtuullisen miellyttävän oloinen noin miljoonan asukkaan taajama.
Illalla kiertelimme San Diegon keskustassa ja kävimme mm. Gaslamp Quarterissa, jossa oli paljon kahviloita ja ravintoloita ja seutu oli oikein viihtyisän oloista.
Päivä 59, ma 3.3. San Diego, CA
Autokiertueella San Diegon ympäristössä ajettiin ensin Imperial Beachille ja sitten Coronadoon San Diego-lahden toiselle puolelle. Coronado oli melko siisti rantakylä, tosin suuri osa pinta-alasta oli USA:n laivaston aluetta. Coronadosta poispäin ajoimme pitkin suurta ja komeaa Coronado Bay Bridgeä, josta oli hyvät näköalat ja näimme mm. monia rakenteilla olevia sotalaivoja.
Seuraava kohteemme oli Cabrillo National Monument joka sijaitsee Point Loma-nimisen niemen kärjessä. Sieltä oli komeat näkymät Tyynelle Valtamerelle, Coronadoon ja lisäksi San Diegoon.
Iltapäivällä San Diegon keskustan lähellä olevassa Seaport Villagessa törmäsimme Scandinavian Specialities-kauppaan, jossa oli myytävänä monenlaisia eksoottisia Skandinaavisia tuotteita.
Päivä 60, ti 4.3. San Diego, CA- Los Angeles, CA
San Diegosta lähdimme aamutuimaan Tyynen meren rantaa pitkin kohti LA:ta. Ensimmäinen pysäkki oli Mission Bay, joka on suosta kuivattu huvi- ja loma-alue.
LA:han päin ajettaessa katselimme monia mukavia rantakyliä, joista olisi hienoa omistaa mökki. Näitä paikkoja olivat mm. Laguna Beach ja Newport Beach.
LA:ssa majoituimme lentokentän läheiselle alueella ja menimme vielä illaksi viihtyisään Santa Monicaan.
Päivä 61, ke 5.3. Los Angeles, CA
Koko päivä vietettiin Hollywoodissa Universal Studios'lla. Universal Studios on eräänlainen huvipuisto, jossa oli enimmäkseen erilaisia elokuviin liittyviä näytöksiä tms..
Ensimmäiseksi kävimme Back to the Future Ride'ssa, joka oli erittäin mielenkiintoinen näytös. Alkuvaiheiden jälkeen siinä päädyttiin lopulta tutun DeLorean-aikakoneen kyydissä aikamatkalle, joka oli toteutettu IMAX-tekniikalla ja oli niin mielenkiintoinen, että kävin Ride'ssa kolme kertaa päivän aikana.
Näytillä oli myös Back to the Future-elokuvan DeLorean-aikakone
Päivän ohjelmaan kuului myös mm. stunt-show ja Waterworld-näytös, jotka molemmat olivat näyttäviä ja vauhdikkaita spektaakkeleita. Eräs mielenkiintoisimmista jutuista oli Backdraft (Tulimyrsky)-elokuvan tuliefektien teosta kertonut näytös. Toinen mielenkiintoineen juttu oli Hitchcockin käyttämistä tehokeinoista kertonut näytös.
Edellisten lisäksi mieleenpainuvaa oli Jurassic Park-vesivuoristorata, jonka lopussa oli vatsaa sieppaava pudotus. Kävimme myös kiertueella Universalin kuvausstudioilla joissa nähtiin mm. lavasteita monista tutuista elokuvista.
Minä pääsin kuvaan sarjakuvasankari Betty Boo'n kanssa
Päivä oli hauska - kyllä amerikkalaiset hyviä huvipuistoja osaavat rakentaa!
Päivä 62, to 6.3. Los Angeles, CA
Päivän aluksi veimme auton takaisin vuokraamoon, kilometrejä oli tullut vain 1100 ja vuokrahinta oli 215$.
Loppupäivän ohjelmassa oli pyöriskelyä Santa Monicassa ja Venice Beachilla, jonka pitäisi olla LA:n parhaita beacheja.
Hieman ennen puolta yötä ohjelmassa olisi lento Fidjille ja menimme lentokentälle poikkeuksellisen aikaisin jo kuusi tuntia ennen lennon lähtöä koska myöhemmin meillä olisi ollut kyytiongelmia.
Lennon lähdön odottelu ei kuitenkaan jäänyt kuuteen tuntiin sillä Fidjillä riehui hirmumyrsky, jonka takia lennon lähtöä ilmoitettiin viivästytettävän viidellä tunnilla.
Päivä 63, pe 7.3. Los Angeles, CA-
Päivä jota ei pitänyt olla ollenkaan, sillä Fidjin lennon piti lähteä torstaina klo 23.59 ja koska Fidjille lennettäessä ylittäisimme päivämäärärajan, niin perillä olisimme olleet vasta lauantai-päivänä. Lennon viivästyminen muutti kuitenkin aikataulut joten perjantai-päiväkin tuli koettua.
Lennon lähtöä odotellessamme nukuimme yön lentokentän lattialla. Lento lähti lopulta seitsemän tuntia alkuperäisestä myöhässä n. klo 07.00.
Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, USA:n itärannikko
Osa 3, Peru
Osa 4, USA:n länsirannikko
Osa 5, Fidji
Osa 6, Uusi-Seelanti
Osa 7, Australia
Osa 8, Indonesia/Bali
Osa 9, Singapore
Yhteenveto matkasta
Matkan lentoaikataulut ja
reittikartta
Kuva-arkisto
