Mikäli et näe kehyksiä, napsauta tästä niin pääset kertomuksen alkuun kehyksillä varustettuna

Pertti ja Mika Round the World 4.1.-8.5.1997

Matkakertomus osa 3

Peru

Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, USA:n itärannikko
Osa 3, Peru
Osa 4, USA:n länsirannikko
Osa 5, Fidji
Osa 6, Uusi-Seelanti
Osa 7, Australia
Osa 8, Indonesia/Bali
Osa 9, Singapore
Yhteenveto matkasta
Matkan lentoaikataulut ja reittikartta
Kuva-arkisto

3. Peru 16.1.-11.2.1997

Päivä 13, to 16.1. Long Branch, NJ – Newark, NJ – Lima, Peru

Aamulla Masa ja Rocio heittivät meidät Newarkin lentokentälle, josta lentomme Limaan, Perun pääkaupunkiin lähti. Ja taas maalaispoikaa jännitti niin maan perusteellisesti. Perun osuus matkastamme oli etukäteen ajatellen suurin seikkailumme. Maa oli kehitysmaa, jossa ei juurikaan puhuttaisi englantia, emmekä me osanneet juurikaan espanjaa. Lisäksi ennakkotietojen perusteella siellä olisi erittäin paljon rikollisuutta, joten täytyisi olla varovainen ettei joutuisi ryöstetyksi. Oli siis tulossa jännittävät neljä viikkoa!

Peru on 24 miljoonan asukkaan maa Etelä-Amerikassa. Sen naapurimaita ovat Ecuador, Kolumbia, Brasilia, Bolivia ja Chile. Se sijaitsee Tyynen meren rannalla ja sen kapea rantakaistale on enimmäkseen kuivaa hiekka- aavikkoa. Andien vuorijono lähtee nousemaan heti rantakaistaleen jälkeen melko jyrkästi. Andi-seuduilla laaksotkin ovat useimmiten yli kolmen kilometrin korkeudella ja vuorten huiput usein yli kuusikilometrisiä. Maan koillisosassa on myös harvaan asuttu viidakkoseutu.

Me saavuimme Liman Jorge Chavéz International-lentokentällä noin kahdeksan tunnin lennon jälkeen lähes puolenyön aikaan. Lentokentästä oli erityisesti varoitettu, että se on vaarallinen paikka varsinkin näin yöaikaan. Lentokentällä oli kuitenkin töissä matkatoimistossa Rocion serkku ja oli suunniteltu, että hän olisi tullut meitä vastaan kentälle ja opastanut meitä ensi alkuun. Hän oli kuitenkin joutunut töihin muutamaksi päiväksi eri kaupunkiin ja ei ollut varmuutta, olisiko hän meitä vastassa.

Epätietoisina menimme tullista läpi kentän ihmisvilinään. Heti kohta luoksemme tuli kuitenkin viehättävän näköinen Perulaistyttö eli serkkutyttö, Carmen nimeltään, oli siis kuitenkin vastassamme. Se oli suuri helpotus sillä hän hoiti meille hotellivarauksen ja etsi luotettavan taksin viemään meidät sinne. Onneksi Carmen puhui hieman englantia – muuten olisi ollut vaikeuksia.

Taksimatka hotellille oli melko pitkä ja siinä ehti jo saada jonkinlaista kuvaa Limasta. Kuva ei ollut mitenkään kaunis, kaduilla oli hirveästi roskia ja seudut olivat melko hämäräperäisen näköisiä. Hotellimme oli kuitenkin ihan mukava, se sijaitsi Liman parhaimmilla seuduilla Mirafloresissa.

Päivä 14, pe 17.1. Lima

No joo, täällä sitä ollaan. Ensimmäistä kertaa päiväntasaajan eteläpuolella. Kelit oli hieman erilaiset kuin USA:ssa, jossa lämpötilat pyöri nollan molemmin puolin, Suomen tammikuun pakkasista ei kannata puhuakaan. Niin, Limassa lämpöä oli noin kolmekymmentä astetta. Kaupunki sijaitsee aiemmin mainitsemallani kuivalla rannikkokaistaleella ja luonnonolosuhteet ovatkin melko karut.

Muutenkin kaupunki oli melko karu ja luotaantyöntävä. Sen asukasluku kasvaa kovaa vauhtia, kun ihmiset muuttavat maaseudulta sinne paremman elämän toivossa. Viimeisten tietojen mukaan asukkaita, esikaupungit mukaan lukien, on lähes kahdeksan miljoonaa. Suurimmalla osalla elinolosuhteet ovat erittäin huonot. Kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla on suuri määrä hökkelikyliä.

Hökkeleitä Limassa

Kaupungin keskustakaan ei ollut mitenkään viihtyisä, sen tulimme huomaamaan, kun kävimme Carmenin kanssa tutustumassa siihen päivällä. Elämä keskustassa oli melko hektistä, liikenne oli uskomattoman kaoottista. Päiväkirjassa lukee mm.: ”autoilijat hulluja.” Aiemmin olin pitänyt Etelä- Euroopan liikennettä melko sekavana, mutta se oli erittäin pientä verrattuna Etelä-Amerikkalaiseen liikennekulttuuriin.

Julkinen liikenne hoitui siten, että pääkatuja ajelee edestakaisin pieniä, rähjäisiä busseja tai takseja, jotka ottivat kyytiin ja jättivät kyydistä missä tahansa reitin varrella. Kyyti oli erittäin halpaa, eli noin 1-5 Solia, joka on n.2-10 FIM. Kaupanpäälle kyyti oli usein myös erittäin kuumaa ja ahdasta.

Perulaiset ihmiset näyttivät olevan erittäin lyhyitä! He ovat ihonväriltään tummia ja myös tukan- ja silmien väri on lähes poikkeuksetta tumma. Tästä oli seurauksena, että tälläinen pitkä ja vaalea ihminen paistoi erittäin pahasti silmään väkijoukossa. Niinpä paikalliset ihmiset tuijottelivat minua hyvin innokaasti ja myös naureskelivat ja osoittelivat erikoisen näköistä ilmestystä. Nyt tiedän miltä tuntuu olla erilainen!

Iltapäivällä palasimme keskustasta muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Mirafloresiin, jossa hotellimme oli. Se on Liman siisteintä seutua ja melko paljon viihtyisämpi kuin ydinkeskusta. Eipä silti huvittaisi asua sielläkään.

Illalla lähdettiin syömään ja kaupungille Carmenin ja hänen pikkusiskonsa kanssa. Syönnin jälkeen menimme Sachun-nimiseen ravintolaan, jossa vietimme mukavan illan. Ravintolassa esitettiin monenlaisia Perulaisia kansantansseja. Mieleenpainuvin niistä oli esitys, jossa kaksi kaveria tanssi mitä erilaisemmissa asennoissa ja samalla soitti koko ajan saksia! Carmen yritti myös opettaa minulle miten tanssitaan salsaa. Askelien opettelu sujui jotenkuten, mutta kun samalla olisi pitänyt pystyä myös heiluttamaan lantiota, niin eihän siitä tullut rytmitajuttomalta suomalaiselta yhtään mitään.

Ravintolasta lähtiessä kohtasimme ikävän yllätyksen, sillä laskun yhteydessä perittiinkin sisäänpääsymaksu, josta ei aiemmin kerrottu mitään. Hinta oli 70 FIM/henkilö ja me tietysti maksoimme paikallisen tavan mukaan myös seuralaisten kustannukset, joten lysti oli melko kallista.

Päivä 15, la 18.1. Lima

Aamulla ei mitään kiirettä ylös – nukuin yhteentoista saakka. Sitten käytiin vähän pyörähtelemässä Mirafloresissa ja ihmettelemässä maailman menoa.

Illalla lähdettiin Carmenin kanssa taas kaupungille, jossa menimme paikalliseen videopubiin. Kokemus oli aika mielenkiintoinen. Limassa ei ollut muun maailman tyylisiä discoja, vaan nuorten tanssipaikat olivat juuri noita videopubeja. Niissä tanssittiin isolle videokankaalle heijastettujen musiikkivideoiden tahdissa. Musiikki oli täysin erilaista kuin Euroopassa tai USA:ssa – lähes kaikki kappaleet ovat Etelä-Amerikkalaisia, joita en ole ikinä ennen kuullutkaan. Ainoat tutut kappaleet, jotka kuulin illan aikana ovat pari Policen biisiä.

Päivä 16, su 19.1. Lima

Tänään päästiin vihdoinkin liikkeelle Limasta. Menimme erään firman bussiasemalle ja ostimme liput Nazcaan. Bussi lähti vain puoli tuntia myöhässä, mikä oli positiivinen yllätys. Bussikin oli ihan kohtuullinen, tosin jalkatilaa oli aivan liian vähän. Matkalippu oli halpa, sillä matkaa on noin 450 km ja lipun hinta on n. 30 FIM.

Aamulla ennen bussin lähtöä emme ehtineet syömään, joten ostimme asemalta vähän banaaneja matkaeväiksi. Ne tulivatkin tosi tarpeeseen, sillä matkalla ei juuri pysähdelty. Ainoastaan sillöin tällöin jätettiin tai otettiin matkustajia, mutta pysähdykset olivat hetkellisiä. Vessassa käynti oli myös mahdotonta. Onneksi noin neljän tunnin ajon jälkeen bussista puhkesi rengas ja sitä korjatessa ehti käydä tyhjentämässä rakkonsa.

Kahdeksan tunnin istumisen jälkeen saavuimme Nazcaan, mutta emme ilmeisesti olleet olleet vielä tarpeeksi bussissa, sillä päätimme jatkaa yötä myöten samalla bussilla Arequipaan, jonne oli vielä kymmenen tunnin matka. Onneksi pysähdyimme yhdentoista maissa illalla keskellä ei mitään bussiterminaaliin, jossa saimme vihdoinkin syödäksemme.

Nazca sijaitsee etelään Limasta melko lähellä rannikkoa, ja matkan varrella maisemat olivat lähinnä hiekka-aavikkoa ja taustalla näkyviä Andeja. Nazca on hieman rannikolta sisämaahan päin ja sen korkeus merenpinnasta on noin 600 metriä. Sieltä Arequipaan mentäessä mentiin takaisin rannikolle kohti etelää. Lähempänä Arequipaa lähdettiin kuitenkin sisämaahan päin ja alettiin nousta ylös Andien rinteitä kohti. Nazcan jälkeen oli kuitenkin jo pimeää, joten ylöpäin noustessa ei juuri maisemia nähty.

Päivä 17, ma 20.1. Nazca-Arequipa

Bussimatka jatkui ja jatkui ja jatkui…. Aamulla kuuden maissa lopultakin saavuttiin määränpäähän Arequipaan. Arequipa on 2300 metrin korkeudessa ja se on Perun toiseksi suurin kaupunki. Ilma oli erilaista kuin kuivassa ja kuumassa Limassa. Lämpötilakin oli huomattavasti miellyttävämpi.

Bussiasemalta käveltiin kaupungin keskuspuistoon, joka on nimeltään Plaza de Armas niin kuin muissakin Perulaisissa kaupungeissa. Ja kuten muissakin kaupungeissa, keskuspuisto oli kaupungin siistein paikka. Tuntuu siltä, että kaikissa Perulaisissa kaupungeissa keskuspuiston siisteys oli suuri ylpeydenaihe ja siitä pidettiin hyvää huolta. Sitten kun käveli pari korttelia poispäin puistosta, niin siisteys unohtui ja paikat oli rempsallaan ja roskia oli joka paikassa. Sama juttu joka kaupungissa.

Plaza de Armasilla ihmeteltiin vähän aikaa kaupungin heräämistä uuteen päivään. Jonkun ajan kuluttua lähdimme katsomaan, joko johonkin hotelliin pääsisi näin aikaisin aamulla. Homma ei kuitenkaan onnistunut vielä, joten palasimme puistoon istuskelemaan kaikkien kamojen kanssa ja kirjoittelemaan päiväkirjaa.

Yhdeksän aikaan pääsimme hotelliin ja samantien nukkumaan raskaan bussimatkan rasituksia pois. Minä nukuinkin kuusi tuntia ja Mika oli sillä aikaa käynyt tiedusteluretkellä kaupungilla. Herättyäni käytiin yhdessä tutustumassa Arequipan keskustaan, joka oli jonkin verran Limaa siistimpi.

Päivä 18, ti 21.1. Arequipa-

Aamulla käveltiin eräälle näköalapaikalle, josta piti näkyä kaupungia ympäröiviä vuoria. Kävellessä huomasi, että yli kahden kilometrin korkeus hengästytti melko helposti. Kaksi kuuluisinta vuorta Arequipan vieressä ovat El Misti (5822 m) ja Chachani (6075 m), mutta niitä ei nähty, koska pilvet estivät näkyväisyyttä.

Seuraavaksi mentiin tutustumaan Santa Catalinan luostariin. Se on koko korttelin kokoinen rakennuskompleksi. Luostari perustettiin v. 1580 ja se on nimenomaan nunnaluostari. Vuonna 1970 se avattiin yleisölle, koska nunnien oli paikattava talouttaan saadakseen maksettua kaupungin pormestarin määräämät sähkö- ja vesiliittymät.

Nykyään luostarissa on enää parikymmentä nunnaa, kun parhaimmillaan väkeä luostarissa on ollut yli 400. Nunnat elävät luostarin osassa, jonne ei yleisöllä ole asiaa. Muut osat oli restauroitu ja siellä pääsi ihmettelemään nunnien entisaikojen elinolosuhteita.

Santa Catalinan luostarin käytäviä

Santa Catalinan jälkeen ei keksitty muita mielenkiintoisia nähtävyyksiä, joten sitten maleskeltiin kaupungilla ja odoteltiin iltayhdeksältä kohti Punoa lähtevää junaa.

Mika kenkiä kiillotuttamassa Arequipassa

Iltapäivällä keksittiin, että voitaisiin mennä katsomaan joku elokuva. Eräässä salissa oli Mel Gibsonin uusi kuva Ransom. Jännittävintä oli selvittää, että oliko elokuva dubattu espanjaksi. Lippuja jonotettaessa yritettiin erittäin hyvällä espanjan kielellä selvittää asiaa, mutta vastauksista ei mitään ymmärretty. Elokuvan alkaessa ei ollut varmuutta, että mikä olisi käytetty kieli, mutta onneksi Mel puhui englantia!

Illalla sitten vaan junaan ja parhaimmassa luokassa kohti Titicaca-järveä ja Punoa.

Arequipassa minua alkoi vaivata vatsatauti, joka alkoi jonkin verran hillitä normaalielämää. Ruoka Perussa ei ollut todellakaan herkullisen näköistä ja hygienia maassa oli erittäin puutteellista. Vatsataudin keskellä lohdutuksena oli se, että Mikalla tauti oli minua pahempi.

Päivä 19, ke 22.1. – Puno

Junamatka Arequipasta Punoon kesti noin 12 tuntia ja perille saavuttiin aamulla. Matkan aikana noustiin noin 1,5 km ylöspäin, sillä Punon korkeus merenpinnasta on yli 3800 m. Maisemia ei taaskaan juuri nähnyt pimeän vuoksi. Aamulla, kun oli jo valoisaa niin maisemiakin alkoi nähdä, mutta ne eivät olleet mieltä ylentäviä. Matkan varrelle sattuneet kylät olivat erittäin sotkuisia ja elämisen laatu toi mieleen lähinnä Venäläisen maaseudun.

Yksitoikkoista ylänköä matkalla Punoon

Puno on kohtuullisen kokoinen kaupunki, mutta myös se oli melko luotaantyöntävän oloinen paikka. Se sijaitsee kuitenkin kuuluisan Titicaca- järven rannalla, ja oli sen vuoksi visiitin arvoinen kaupunki. Titicaca-järvi on kuuluisa sen vuoksi, että se on maailman korkeimmalla sijaitseva sen kokoluokan järvi.

Paikallinen taksikuski työssään Punossa

Titicacalla on myös Uros-saaret, jotka ovat kaisloista rakennuttuja kelluvia saaria! Sinne oli tietenkin suunnattava veneretkelle. Saaria oli muutamia keskellä järveä ja ne oli tosiaankin rakennettu kaisloista. Saarilla asui ihmisiä vakituisesti noin kolme sataa henkeä hökkeleissään. Nykyään pääelinkeino asukeilla on turismi.

Saarten vanhimmat, alimmat kaislat mätänevät hiljalleen, joten uutta tavaraa on laitettava päällimmäiseksi kerrokseksi, jotta saaret pysyisivät pinnalla. Saarien alla vesi oli hyvin matalaa, joten minusta vaikutti siltä kuin saaret eivät oikeasti kelluisi, vaan ne ulottuisivat pohjaan saakka! Tiedä häntä, joka tapauksessa erittäin erikoinen paikka.

Minä kaislaveneessä Uros-saarilla

Paikallinen krääsänmyyjä ja me Uros-saarilla

Suurin Uros-saarista

Iltapäivällä kävimme myös retkellä Punon lähistöllä Silustanissa, joka on ennen Inkoja aluetta hallinneen Colla-kulttuurin hautausmaa. Collat hautasivat ruumiinsa sikiöasentoon chullpas-nimisiin hautatorneihin. Sillustanissa näitä hautatorneja on säilynyt eniten ja ne olivat mielenkiintoinen näky.

Mika ja chullpas-hautatorni

Illalla menin ostamaan lippuja seuraavan aamun Cuzcon junaan, mutta 1. ja Pullman-luokkien liput oli loppuunmyyty ja jouduin ostamaan 2.lk. liput. Tämä oli sen takia huono homma, koska rikollisuus ja erityisesti varkaudet ovat Perussa hyvin yleisiä ja junien 2.lk. oli erityisen huonossa maineessa.

Junalippu välille Puno-Cuzco.

Muuta mainittavaa tämän päivän osalta oli se, että vatsatauti vaivasi edelleen ja naamakin paloi vuoristoauringossa 20-suojakertoimesta huolimatta.

Päivä 20, to 23.1. Puno-Cuzco

Aamulla aikaisin lähdettiin sitten junalla kohti Cuszcoa toisessa luokassa, joka ei ollut ollenkaan niin paha kuin ennakkoon oli arveltu. Turismia yritetään elvyttää Perussa ja turistien turvallisuuteen panostetaan, niinpä jokaisessa junavaunussa oli aseistettu vartija pitämässä huolta siitä, että varkaat eivät pääse vaunuun.

Sisäkuva junamatkalta Puno-Cuzco

Tauko paikallaan junamatkalla

Tämä oli ensimmäinen osuus Andeilla, kun oltiin liikkeellä valoisan aikaan, joten maisemiakin näki aiempaa paremmin. Cuzco sijaitsee puolisen kilometriä alempana kuin Puno, eli ”vain” 3300 metrissä. Alaspäin laskeuduttaessa tultiin puurajan alapuolelle ja Punon seudun heinätupot vaihtuivat lähempänä Cuzcoa monipuolisempaan kasvillisuuteen.

Junarata kulki vuorien välisellä ylängöllä, joka oli maisemiltaan melko erilaista kuin esim. Alpeilla. Ylänkö on suhteellisen leveä ja sijaitsee huomattavasti korkeammalla kuin Alppi-laaksot. Alpeilla yli kolmessa kilometrissä olisi lunta reippaasti, mutta näin lähellä päiväntasaajaa lumiraja on noin viiden kilometrin korkeudessa. Lunta oli kuitenkin mahdollista nähdä tällä junareissulla, sillä matkan varrelle sattui muutamia yli viisikilometrisiä huippuja.

Cuzcoon saavutaessa olimme matkustaneet bussilla ja junalla Liman jälkeen 42 tuntia vaikka matka ei olekaan kovin pitkä. Kulkuneuvojen keskinopeus on kuitenkin niin hidas, että matkanteko kestää. Punon ja Cuzcon välisen junaosuuden keskinopeus oli alle 30 km/h – ei siis mikään TGV.

Ensivaikutelma Cuzcosta oli miellyttävämpi kuin muista Perulaisista kaupungeista. Se oli siistimpi kuin aikaisemmat paikat, mikä johtui varmaankin siitä, että se on maan suosituin turistikohde. Syy turistien suosioon on se, että Cuzco on Inkojen entinen pääkaupunki.

Päivä 21, pe 24.1. Cuzco

Cuzco on siis Inkojen entinen pääkaupunki, joka on perustettu varsinaisesti 1100-luvulla, mutta paikalla on ollut asutusta myös Inkoja edeltävällä ajalla. Espanjalaiset valloittajat saapuivat Cuzcoon 1533.

Päivä vietettiin Cuzcon nähtävyyksiä katsellessa. Käytiin muutamassa kirkossa ja museossa, mutta niiden uskonnollisaiheiset taulut olivat lähinnä pitkästyttäviä. Eräs kirkoista oli rakennettu vanhojen Inka-raunioiden päälle ja siellä pääsi näkemään inkojen loisteliasta rakennustaitoa. Muuten kaupungissa oli melko vähän Inkojen jälkiä jäljellä, sillä Espanjalaiset valloittajat ovat tuhonneet niistä suurimman osan. Mielenkiintoisimmat Inka-nähtävyydet olivatkin Cuzcon ulkopuolella.

Päivä 22, la 25.1. Cuzco

Aamupäivällä kuljeskeltiin Cuzcon katuja ja hoideltiin asioita. Esimerkkejä paikallisesta hintatasosta: 1. Puolen päivän bussiretki Cuzcon ympäristössä, sis. opaspalvelut ja bussimatkat = 20 FIM. 2. 4 purkkia tonnikalaa, 450g säilykekinkkua ja 12 suklaapatukkaa vaellusevääksi = 100 FIM. Ulkomailta tuotu ruoka siis jopa kalliimpaa kuin Suomessa, mutta opasretki halpaa kuin jogurtti!

Iltapäivällä lähdettiin sitten sinne bussikierrokselle. Ensin käytiin kaupungissa katsomassa samoja Inka-raunioita kuin edellispäivänä ja taas ihmeteltiin Inkojen rakennustaitoa. Uskomatonta, miten sen aikaisilla välineillä he pystyivät rakentamaan niin taidokkaasti toisiinsa lomittuvia kiviseiniä. Nykyäänkään ei tiedetä varmaksi, miten Inkat pystyivät moiseen.

Inkojen rakennustaidetta Cuzcossa

Inkojen rakennustaito oli aivan eri luokkaa, kuin maan valloittaneiden Espanjalaisten. Rakennusjälki oli huomattavasti taitavampaa kuin Espanjalaisten rakennuksissa. Inkat olivat myös huomattavasti fiksumpia suunnittelemaan rakennuksensa maanjäristyksiä kestäviksi. Seurauksena onkin ollut se, että espanjalaiset ovat joutuneet rakentamaan kaupunkia uudelleen monta kertaa maanjäristysten tuhottua heidän rakennuksiaan, mutta Inkojen tuhoamatta jätetyt rakennukset porskuttavat edelleen.

Mika nojailemassa Inkojen rakentamaan muuriin Cuzcon keskustassa

No niin, takaisin kiertueen pariin. Toinen etappi oli Espanjalaisten rakennuttama katedraali, mutta se ei jaksanut hirveästi innostaa – Inka- kulttuuri oli paljon mielenkiintoisempaa.

Sitten ajettiinkin kaupungin yläpuolella sijaitsevalle Sacsayhuamaniin. Se oli jotain todella ihmeellistä! Se on ilmeisesti tarkoitettu temppelin ja linnoituksen yhdistelmäksi ja on mittakaavaltaan valtava. Se oli paitsi osoitus Inkojen uskomattomasta rakennustaidosta, niin myös osoitus heidän ahkeruudestaan ja sitkeydestään. Espanjalaiset ovat käyttäneet paljon sen kiviä omiin rakennuksiinsa, mutta paljon on vielä jäljellä.

Yleiskuva Sacsayhuamanista

Rakennusurakan suuruutta kuvaa se, että on arveltu projektin kestäneen n. 200 vuotta, eikä se silloinkaan valmistunut, koska Espanjalaiset ehtivät valloittaa Inka-valtakunnan. Mikäli tätä ei olisi tapahtunut, niin Sacsayhuamanin valmistuminen olisi kestänyt vielä satakunta vuotta!

Suurimmat kivet Sacsayhuamanin seinissä painavat jopa 300 tonnia, eikä tiedetä miten Inkat ovat kuljettaneet ja asentaneet ne paikoilleen. Inkat olivat jossain asioissa, kuten juuri rakennustaidossa, hyvin kehittyneitä, mutta toiset asiat heillä olivat hyvin alkeellisia. Esim. kirjoitusta he eivät olleet keksineet, eikä myöskään pyörää, joten pyörien avulla kiviä ei ainakaan saatu liikuteltua.

Pätkä Sacsayhuamamin muurista ja kääpiö seisomassa vierellä

Eräs mielenkiintoinen juttu Cuzcon alueesta on vielä se, että kaupunki oli Inkojen aikaan puuman muotoinen ylhäältä päin katsottuna ja Sac… muodosti tämän puuman pään.

Sacsayhuamanin jälkeen käytiin vielä Inkojen uhrauspaikalla ja katsomassa isoa aurinkokelloa Qenkossa sekä Tambo Machayn veden temppeliä.

Tambo Machayn nuoruuden lähde

Päivä 23, su 26.1. Cuzco

Aamutuimaan lähdettiin ostamaan lippuja Machu Picchun junaan, mutta ei keritty ostamaan niitä pitkän jonon takia, sillä meidän oli kiirehdittävä päiväretkelle Urubamba-laaksoon. Siellä oli nähtävillä paljon Inka-terasseja, jotka ovat vuorten rinteille rakennettuja porrasmaisia rakennelmia ja ne mahdollistavat viljelyn jyrkissä rinteissä.

Retkellä käytiin ensin parilla markkinapaikalla ja sitten mentiin Ollantaytamboon, joka on jälleen yksi Inkojen temppeli. Kuten kaikissa muissakin Inkojen rakennuksissa, tässäkin oli oviaukko auringonnousuun päin. Kaiken kaikkiaan auringolla oli hyvin tärkeä merkitys Inkoille. Kuten Cuzcokin, niin myös Ollantaytambo on jonkin eläimen muotoinen, nimittäin laaman.

Ollantaytambo

Seuraava pysähdyspaikka oli Chinchero, jossa oli myös Inka-raunioita, mutta mielenkiintoisinta antia siellä oli hyvät näköalat. Sieltä näki mm. 5750m korkean Nevado Veronican.

Illalla Cuzcossa pestattiin paikallinen matkatoimiston mies hankkimaan meille liput aamun Machu Picchu junaan.

Päivä 24, ma 27.1. Cuzco-Caminos del Inca

Lipunhankkija osoittautui luotettavaksi ja toi meille junaliput ennen kuutta aamulla. Ei siis muuta kuin menoksi.

Machu Picchu on Perun kuuluisin matkanähtävyys. Se on keskellä viidakkoa vuoren rinteillä sijaitseva vanha Inkojen rauniokaupunki. Sinne pääsee vain junalla tai vaeltamalla. Useimmat turistit menevät Machu Picchulle junalla Cuzcosta. Hieman seikkailuhenkisemmät voivat kuitenkin mennä junalla vain osan matkaa ja taivaltaa loppumatkan Caminos del Incaa eli Inka-polkua pitkin. Näin mekin olimme päättäneet tehdä.

Inka-polun alkuun päästäkseen on matkustettava paikallisjunalla, sillä turistijunat eivät pysähdy oikeassa paikassa. Paikallisjuna oli, jos mahdollista, vieläkin hitaampi kuin muut Perulaiset junat ja matkanteko oli taas äärimmäisen hidasta.

Vuoristoseudut aiheuttavat myös omat hankaluutensa junille, sillä vuorien kiipeäminen junalla ei ole aivan yksinkertaista. Matkan alkuvaiheessa junarata tekikin erikoista siksakkia erään vuoren rinteillä. Junan kulkusuunta vaihtui moneen kertaan ennen kuin päästiin huipun ohi. Melko erikoista touhua!

Junassa oli kuitenkin tunnelmaa, paljon paikallisia ihmisiä, mutta myös Caminos del Incalle suuntaavia reppumatkailijoita. Meitä vastapäätä istui saksalais-pariskunta, joiden kanssa sovimme lähtevämme yhdessä vaellusmatkaan.

Junasta oli jäätävä pois paikassa jonka nimi oli mielikuvituksellisesti Km 88. No, paikka olikin pelkkä kilometripylväs radan varrella. Inka-polun alussa oli vartiomökki, jossa piti maksaa trail fee ja kirjoittaa nimensä kirjoihin. Trail feen maksaminen piti jättää perille, sillä vartiomökissä ei ollut tarpeeksi vaihtorahaa!

Me intoa täynnä lähdössä Caminos del Incalle

Vaelluksen alussa porukkaa oli ruuhkaksi asti, sillä kaikki muutkin samana päivänä lähtijät olivat samassa junassa, koska se oli ainoa vaihtoehto päästä aamulla polun alkuun. Me lähdimme matkaan saksalaispariskunnan, Olof ja Isabella nimeltään, ja vanhemman australialaispariskunnan kanssa.

Tauolla saksalais- ja aussipariskunnan kanssa

Caminos del Incan pituus on alle 40 km, mutta reitin korkeuden ja suurten korkeuserojen vuoksi vaelluksen normaali pituus on 3-4 päivää. Meillä molemmilla oli viikon vatsatauti alla, jona aikana ei ollut tullut paljoa syötyä, joten kunto ei ollut paras mahdollinen raskaalle vaellusretkelle.

Km 88 oli n. 2500 metrin korkeudessa, josta reitti lähti ylöspäin kohti reitin korkeinta solaa Warmiwañusccaa, joka oli 4200 metrin korkeudessa. Korkeuseroa oli heti alkuun tiedossa 1,7 km. Nousu ylöspäin oli erittäin rankkaa vatsataudin vaivaamana. Erityisen raskasta nousu oli Mikalle, joka oli melko puhki koko päivän.

Keli oli alempana aurinkoinen ja ahdistavan kuuma. Ylöspäin mentäessä alkoi sataa ja keli alkoi myös olla viileämpi. Reitin korkeus vaikeutti hengittämistä huomattavasti ja yli kolmessa kilometrissä jokainen askel vaati suuria ponnistuksia. Vatsatauti, vesisade ja hapenpuute eivät olleet kovin miellyttävä yhdistelmä, ja olo olikin välillä aika kurja. Kyllä pitää olla melkoinen sadisti nauttiakseen moisesta huvista!

Ensimmäisen päivän reitillä ei vielä ollut mitenkään erikoisia maisemia sillä matkaa tehtiin laaksossa, josta ei nähnyt kovinkaan pitkälle. Myöskään Inka-raunioita ei ensimmäisenä päivänä vielä ollut, joten vaeltaminen oli melko yksitoikkoista taapertamista.

Reitin varrella on muutamia telttailupaikkoja ja kuuden tunnin kävelyn jälkeen me saavuimme yhdelle niistä, nimeltään Llulluchapampa. Se sijaitsi n. 3600 metrin korkeudessa. Mika oli jäänyt hieman minusta jälkeen ja minä jätin rinkkani saksalaisten huomaan ja lähdin alaspäin Mikaa vastaan. Alempana Mika taapersi hämärän rajamailla eteenpäin, mutta ei huolinut minulta kantoapua, vaan halusi sitkeänä suomalaisena itse päästä perille. No, näin tapahtuikin.

Llulluchapampassa parhaat telttapaikat oli jo varattu, joten me jouduimme tyytymään hiukan kostean näköiseen paikkaan, johon pystytimme minikokoisen lainatelttamme. Teltta oli niin pieni, että toinen joutui odottelemaan ulkona toisen vaihtaessa vaatteita. Hieman epämukavaa rankkasateessa!

Leiripaikalla keitettiin vielä päivän lämmin ruoka ja sitten alettiinkin valmistautumaan nukkumaan menoon. Uni tuli palloon mukavasti epämukavista ja kosteista olosuhteista huolimatta.

Päivä 25, ti 28.1. Caminos del Inca

Vesisade jatkui aamullakin ja niin jatkui myös kiipeämisemme ylöspäin. Molemmat olimme märkiä ja väsyneitä ja eteneminen muuttui koko ajan hitaammaksi hapenpuutteen takia – tässä sai ehkä hieman esimakua siitä, miltä Veikka Gustafssonista tuntuu ylhäällä vuorilla.

Lunta näkyvissä!

Parin tunnin kävelyn jälkeen pääsimme reitin korkeimpaan solaan 4.200 metrin korkeuteen Warmiwañuscaan. Niin ylhäällä lämpötila oli nollan tienoilla, sillä vesisade oli muuttunut rännäksi. Ylhäälle päästyä fiilis oli samalla surkea ja rättiväsynyt, mutta myös erittäin tyytyväinen ja onnellinen. Pahin vaihe vaelluksesta oli ohitse.

Warmiwañusca, reitin korkein kohta

Warmiwañuscan jälkeen sääkin alkoi helpottaa ja reittikin meni vaihteeksi alaspäin, joten tunnelmakin alkoi kohota ja väsymys väistyä. Warmiwañuscasta laskeuduttiin alaspäin n. 3.600 metriin, josta lähdettiin taas kapuamaan ylöspäin kohti seuraavaa solaa, joka sijaitsi 3.998 metrin korkeudessa.

Matkalla maisematkin alkoivat olla hienoja, sillä monia vuorenhuippuja oli nähtävissä ja päivän reitillä oli myös pari Inka-rauniota. Inka-polku on aikanaan ollut inkojen käyttämä kulkutie Machu Picchulle ja matkan varrella olevat rauniot ovat olleet esim. lepopaikkoja polkua vaeltaville. Aika ihmeellistä kansaa nuo inkat, sillä kivirakennusten rakentaminen moisissa korkeuksissa ei ole mikään kevyt homma!

Raunioita matkan varrella 1

Raunioita matkan varrella 2

Päivän aikana vaellettiin pääasiassa yksin, australialaispariskunta päätti hidastaa tahtia ja jäädä peräämme. Saksalaiset Olaf ja Isabella tulivat suurinpiirtein samaa tahtia kuin me, mutta näimme heitä vain silloin tällöin, enimmäkseen taukojen aikana.

Maisemia matkan varrelta

Majoittuminen tapahtui hyvän sään vallitessa noin kello 16. Nyt olo oli huomattavasti mukavampi kuin edellisiltana. Iltatoimien jälkeen kävimme nukkumaan jo klo 19 jälkeen. Eipä ole tullut mentyä nukkumaan noin aikaisin suomessa.

Majoittumispaikka toisena yönä

Päivä 26, ke 29.1. Caminos del Inca-Machu Picchu-Aguas Calientes

Aamulla näytti jo melko varmalta, että ehdimme Machu Picchulle jo tänään, eli tulemme selvittämään reitin kolmessa päivässä. Päivän reitille mahtuu sekä ylä-, että alamäkeä. Korkein sola oli 3,7 km:n korkeudessa. Machu Picchua lähestyttäessä laskeudutaan kuitenkin huomattavasti alaspäin, sillä se sijaitsee ainoastaan 2.400 metrissä.

Alaspäin laskeuduttaessa myös kasvillisuus muuttui huomattavasti rehevämmäksi, kunnes huomasimme olevamme jo sademetsässä. Kolmantenakin päivänä reitin varrella riitti Inka-raunioita ihmeteltäväksi.

Alempana kasvillisuus muuttui rehevämmäksi

Puolen päivän aikoihin saavuimme viimeiselle mahdolliselle leiripaikalla, jossa söimme hieman eväitämme. Suurin piirtein samaa vauhtia matkanneet Olof ja Isabella olivat jo ehtineet pystyttää leiripaikalle teltan yöpyäkseen, mutta suostuttelimme heidät jatkamaan matkaa kanssamme.

Parin lisätunnin jälkeen saavuimme Inti Punkulle, eli auringon portille, josta näemme ensimmäistä kertaa viereisen vuoren rinteellä hieman alempana sijaitsevan Machu Picchun. Tuo hetki oli yksi koko matkan mieleenpainuvimmista. Machu Picchua katsoessa tunsi todella saavuttaneensa jotain. Vihdoin kolmen päivän raju urakka oli päättymässä.

Ensimmäinen näkymä Machu Picchulle

Me ja Machu Picchu

Inti Punkulta laskeuduimme alas Machu Picchulle ja sieltä samantien vielä alas viereiseen laaksoon ja läheiseen Aguas Calientes-nimiseen kylään. Siellä olisi majapaikkoja tarjolla muuallakin kuin pikkuriikkisessä teltassamme.

Laamoja tai alpakoita lähellä Machu Picchua

Menimme Aguas Calientesissa hotelliin ja Mikan kanssa lähdimme läheisille kuumille lähteille rentouttamaan kipeitä lihaksiamme. Kuumilla lähteillä sijaitsevat altaat eivät hygienialtaan olleet kovin mieltä ylentäviä, mutta niissä olosuhteissa kuumaan veteen pääsy oli enemmän kuin tuhat jänistä! Aikamme altaissa lokoteltuamme palasimme hotelliimme ja menimme tyytyväisinä nukkumaan oikeaan sänkyyn.

Päivä 27, to 30.1. Aguas Calientes-Machu Picchu-Cuzco

Aamulla menimme tutustumaan lähemmin Machu Picchuun, jossa meille paikkoja näytti Mikan aiemmin junassa tapaama Lilian, joka on syntyjään Perulainen, mutta asuu USAssa. Lilianin johdolla kävimme myös läheisillä rinteillä sijaitsevilla muilla raunioilla, ja taas riitti ihmettelemstä Inkojen rakennustaidossa ja sitkeydessä.

Me ja Lilian Machu Picchun viereisellä vuorella

Maisemia MP:n läheisiltä rinteiltä

Macchu Picchua

Koko Machu Picchu kuvassa

Iltapäivällä lähdimme viidestään – minä, Mika, Olaf, Isabella ja Lilian – junalla takaisin kohti Cuzcoa.

Illalla ostelin Cuzcossa hieman tuliaisia ja sitten mentiin paikalliseen pizzeriaan Chez Maggy’iin syömään – ja kyllä me syötiinkin!

Syömässä porukalla Chez Maggy´ssä

Kävimme myös ostamassa lentoliput seuraavaksi aamuksi Cuzcosta Limaan. Lippujen hinta oli 55 USD ja lentoaika hieman yli tunnin. Toinen vaihtoehto Limaan pääsemiselle olisi ollut mennä takaisin samaa reittiä junalla ja bussilla, mutta yli 40 tunnin kesto ja lähes sama hinta kuin lentolipuilla eivät houkutelleet junan kyytiin.

Päivä 28, pe 31.1. Cuzco

Tästä päivästä tulikin mielenkiintoinen päivä. Liman lennon kanssa oli nimittäin pieniä vaikeuksia.

Lennon piti lähteä kello 9.45 Cuzcosta, ja me menimme check-in:stä läpi normaalisti. Lennon lähtöä odotellessa törmäsimme kuitenkin suomalaismieheen ja hänen poikaansa, jotka kertoivat meille, että he olivat olleet lentämässä saman Americana-yhtiön koneelle toiseen paikkaan. Koneen ollessa ilmassa siihen oli kuitenkin tullut jotain vikaa. Tämän seurauksena koneesta oli jouduttu laskemaan polttoaineet ulos ilmassa ja palaamaan takaisin Cuzcon kentälle.

Americana lensi ilmeisesti samalla koneella myös paria muuta vuoroa, joten meidänkin lentomme todennäköisesti viivästyisi vian takia. Jotain konetta yritettiinkin epätoivoisesti korjata kiitoradan vieressä – varmaankin meidän konettamme.

Itse lentoyhtiö ei missään vaiheessa ilmoittanut mitään lennon viivästymisestä, vaan antoi meidän odottaa tietämättöminä tilanteesta. Mikäli emme olisi saaneet informaatioita suomalaisilta, niin viivästys ja sen syy olisi jäänyt meille ikuiseksi arvotukseksi.

Suurin osa muista kanssamatkustajista oli Perulaisia, mutta matkustajien joukossa oli onneksi myös yksi vanhempi USA:lainen mies. Onneksi siksi, että hän sattui olemaan espanjan kielen professorina eräässä Kansasilaisessa yliopistossa. Hänen kanssaan asioiden selvittely onnistui huomattavasti paremmin, kuin meidän puutteellisella espanjallamme.

Loppujen lopuksi kahdeksan tunnin odottelun jälkeen lento peruutettiin siltä päivältä ja me jouduimme jäämään ylimääräiseksi yöksi Cuzcoon. Americana maksoi kaikille ylimääräisen hotelliyön ja tässäkin kohtaa amerikanapumme, prof. Bradley Shaw oli mukava apu, sillä hänen ja hänen parikymppisen pojan Evanin siivellä Americana kustansi meidät peräti neljän tähden hotelliin. Hotellihuoneessa havaitsimme, että siellä oli jopa TV! Se oli outo näky ja ylellisyyttä verrattuna aikaisempiin majoituspaikkoihimme Perussa.

Illalla lähdettiin kolmistaan Evanin ja Mikan kanssa Cuzcon keskustaan Plaza de Armasille etsimään, löytäisimmekö Olafia, Isabellaa ja Liliania. Heti kun nousimme taksista ulos näimme tämän kolmikon ja yllätys oli melkoinen heidän puoleltaan, sillä meidänhän piti olla jo Limassa. Tapaamisen seurauksena oli jälleen hauska ilta paikallisessa yöelämässä.

Päivä 29, la 1.2. Cuzco-Lima

Aamulla viiden aikoihin ylös ja meikäläiselle oli taas iskenyt vatsatauti. No, eipä mene rahaa ruokaan!

Americanalla oli tänään parempi päivä ja me pääsimme Limaan. Hommat ei kuitenkaan sujuneet ihan nappiin, sillä perille päästyämme havaitsimme Mikan rinkan kantolaitteen hajonneen matkalla melko perusteellisesti! Lentoyhtiön suostutteleminen korvaamaan vauriot oli taas aika vaikeaa, mutta onneksi Bradley oli tulkkaamassa ja homma saatiin lopulta sovittua.

Parhaillaan oli kuitenkin lauantai-iltapäivä, eikä rinkkaa saanut siihen hätään korjattua missään, joten meidän oli jäätävä odottelemaan maanantaita Limaan, joka on melko epämiellyttävä kaupunki. Tämä oli paha takaisku, sillä tavoitteenamme oli ollut jatkaa samantien bussilla Limasta pohjoiseen Huaraziin, josta olisimme lähteneet viiden päivän vaellusretkelle yli kuusikilometristen Andien sekaan. Kaikkien viivästysten takia vaellusretki jouduttiin perumaan.

Carmen oli onneksi parhaillaan töissä lentokentällä ja hän varasi meille hotellin Mirafloresista. Minä makailin hotellilla koko päivän vatsataudin takia. Kuumuus oli päivän aikana aika sietämätöntä, ilmatointia hotellissamme ei valitettavasti ollut, TV sen sijaan oli täälläkin, joten sentään jotain puuhaa oli makoillessa.

Päivä 30, su 2.2. Lima

Aamupäivän taas makoilin huoneessa, mutta illemmalla lähdimme Bradleyn ja Evanin kanssa katsomaan jalkapalloa Liman stadionille. Siellä oli meneillään mestaruussarjakarsinnat. Otteluiden taso ei ollut päätähuimaava, mutta oli mielenkiintoista olla aistimassa Etelä-Amerikkalaista katsomotunnelmaa.

Päivä 31, ma 3.2. Lima

Tänään saatiin jotain aikaankin, lähetettiin suomeen faksia ja kavereille sähköpostia. Mika sai myös rinkan korjattavaksi, sen pitäisi olla valmis seuraavana päivänä.

Illalla minäkin söin jotakin parin päivän tauon jälkeen, toivoa sopii ruuan pysyvän sisällä.

Päivä 32, ti 4.2. Lima-Huaraz

Rinkka tuli korjatuksi, aamulla piti myös käydä penäämässä korvauksia Americanan toimistossa. Aamutoimet veivät meiltä niin kauan, että emme entineet Huarazin aamubussiin, vaan jouduimme ostamaan liput iltavuorolle. Olimme siis edelleenkin lähdössä Huaraziin, vaikka vaellusretken olimmekin peruneet, sillä halusimme käydä katsomassa Perun korkeimpia ja hienoimpia vuoria.

Iltabussin lähtöä odotellessamme lähdimme vierailulle Carmenin kotiin tutustumaan hänen perheeseensä. Hänen kotiinsa oli noin tunnin matka kolmella eri minibussilla. Olimme hänen kotonaan hetken aikaa ja tutustuimme Carmenin sisaruksiin ja vanhempiin. Carmenin isä oli ollut viisi vuotta töissä Kaliforniassa, mutta hänen englannin kielen taitonsa oli siitä huolimatta erittäin puutteellinen.

Carmen perheineen

Carmenin koti oli kohtuullisen kokoinen ja sijaitsi Liman keskustaa miellyttävämmällä alueella, mutta eipä silti huvittaisi asua niissä oloissa. Takaisin mennessä kysyimme Carmenin kuukausipalkkaa, joka on n. 1000 FIM. Hän on vielä keskivertoperulaista paremmassa työssä ja tekee pitkää päivää lähes seitsemän päivää viikossa, mutta silti palkassa ei ole kehumista.

Illalla kymmenen aikaan lähdettiin kohti Huarazia bussiyhtiö Cruz del Surin Imperial-luokan bussilla, joka oli parasta mitä Perussa löytyi. Hinta silti kahdeksan tunnin matkasta vain 50 FIM.

Päivä 33, ke 5.2. Huaraz

Aamulla puoli kuuden aikaan saavuimme Huaraziin ja etsimme hotellin, jossa nukuimme klo 14 saakka. Sitten lähdimme katselemaan kaupunkia, jossa ei ollut mitään erityistä nähtävää. Syyt Huaraziin tulossa olivatkin muualla kuin itse kaupungissa. Huaraz (3091 m) on nimittäin eräs Etelä- Amerikan tärkeimmistä ja Perun tärkein vuorikiipeily- ja vaelluskeskus.

Huaraz sijaitsee Río Santa-laaksossa kahden andeihin kuuluvan vuorijonon, Cordillera Blancan ja Cordillera Negran, välissä. Erityisesti Cordillera Blanca on kiipeilijöiden ja vaeltajien suosiossa. C. Blancalla on yli 50 yli 5700 metriä korkeaa huippua, mm. Perun korkein vuori Huascarán (6768 m).

Mekin olimme suunnitelleet viiden päivän vaellusretkeä reitillä nimeltään Llanganuco-Santa Cruz, mutta Cuzco-Lima-lennon ongelmien takia jouduimme perumaan sen. Reitti olisi kiertänyt mm. Huascaranin ja monen muun yli kuuden km:n huipun tuntumassa. Itse reitin korkein kohta olisi ollut n. 4800 m. Valitettavasti vaellus ei siis toteutunut – kyllä harmitti.

Päivän ohjelmaan kuului mm. syöminen Monte Rosa nimisessä ravintolassa, jonka omisti Sveitsiläinen mies, joka oli asunut Huarazissa jo kahdeksan vuotta. Vuorikiipeily oli saanut hänetkin alkujaan tänne. Ravintolassa oli myytävänä mm. Victorinox-veitsiä ja Ritter-Sport-suklaata, joita omistaja itse ilmeisesti toi maahan.

Päivä 34, to 6.2. Huaraz

Aamulla lähdettiin päiväretkelle bussilla kohti Chavín de Huántaria. Matka oli melko pitkä ja tie erittäin huonossa kunnossa. Parhaillaan noustiin 4350 metriin.

Chavín de Huántarissa on vanhoja raunioita Inkoja edelltävältä ajalta. Chavín-kulttuuri kukoisti v. 1300-400 ekr. ja se oli kohtuullisen korkealle kehittynyt kultuuri aikanaan. Chavín de Huántarissa sijaitsevat rauniot olivat osittain rakennettu maan alle, jossa oli melkoinen määrä käytäviä.

Maan alaisissa käytävissä olevia veistoksia Chavín de Huántarissa

Illalla palattiin takaisin Huaraziin, jossa ei ole juurikaan tekemistä. Kelitkin olivat melko viileät ja sateiset.

Päivä 35, pe 7.2. Huaraz

Taas oli vuorossa koko päivän bussiretki. Tällä kertaa mentiin ensin Yungayhin. Vuonna 1970 maanjäristyksen seurauksena Huascarán-vuoresta irtosi suuri määrä kiveä/mutaa/lunta joka vyöryi alla olevaan laaksoon. Maanjäristyksen seurauksena oli n. 70 000 ihmisen kuolema.

Yungay oli alueen suurin kaupunki, ja pelkästään siellä kuoli lähes koko kaupungin 18 000-päinen asujaimisto. Kaupungista jäi vyöryn seurauksena näkyviin lähinnä kirkon tornin huippu ja muutama palmu. Muuten koko kaupunki jäi maamassojen hautaamaksi.

Kukkula Yuangayssa, johon muutamat eloonjääneet pelastautuivat

Kirkontornin jäänteet Yungayssa

Yungaysta jatkettiin matkaa kohti Llanganuco-järviä 3800 metrin korkeudessa. Tämä olisi ollut lähtöpaikka aiemmin suunnittelemallemme vaellukselle.

Pääsylippu Huascaranin kansallispuistoon.

Llanganuco-järvet

Järvet kuuluvat Huascaránin-luonnonpuistoon ja niiden vieressä onkin juuri Huascarán ja myös monta muuta yli 6 km:n huippua. Järvien luona näkymät olivatkin aivan mahtavat, vaikkakin sadekauden vuoksi pilvisyys haittasi hieman näkyväisyyttä.

Huascaran pilvien varjostamana

Maisemat olivat kuitenkin hienoimmat mitä Perussa oli tähän mennessä ollut. Vuoret olivat todella upean näköisiä ja alueella oli myös huomattavasti siistimpää kuin missään muualla Perussa. Vuoret olivat tyypiltään selvästi erilaisia, kuin mitä Caminos del Incalla.

Llanganuco-järvien viereisiä vuoria

Järvillä ollessa ja maisemia katsellessa harmitti todella rankasti Americana- lentoyhtiön kämmäilyt, vaellusretki täällä olisi ollut todella hieno kokemus. Tämä Cordillera Blancan alue oli sellainen, että sinne haluaisi vielä joskus palata vaeltelemaan pidemmäksikin aikaa.

Päivä 36, la 8.2. Huaraz-Lima

Aamulla lähdettiin bussilla kohti Limaa. Matka kesti kahdeksan tuntia, jona aikana laskeuduttiin 3.1 kilometristä merenpinnan tasolle. Lasku oli melko nopea ja maisematkin muuttuivat kiivasta tahtia. Ensin oltiin vehreällä Andi-ylängöllä lumihuippuisten vuorien ympäröimänä. Hieman alempana oli edelleen vuoria, mutta seudut olivat niin kuivia, että vuorilla ei kasvanut juuri mitään,vaan ne olivat lähinnä suurien hiekkakasojen näköisiä. Sitten oltiinkin merenpinnan tasolla, jossa myös oli erittäin kuivaa hiekkaerämaata.

Paikallista vaalimainontaa Liman lähellä

Limassa mentiin taas tuttuun hotelliin Mirafloresissa ja syömään Burger Kingiin. Sen jälkeen minä menin hotelliin ja Mika meni tapaamaan erästä farkkumyyjää, jonka oli tavannut edellisellä kerralla Limassa.

Päivä 37, su 9.2. Lima

Päivällä lähinnä käveleskelin kaupungilla ja rannalla – lämmintä oli yli 30 astetta. Illalla Mika pyysi mukaan kaupungille farkkumyyjän ja hänen kaverinsa kanssa. Mentiin paikalliseen videopubiin, jossa ilta meni kohtuullisen mukavasti tanssahtelun ja juttelun merkeissä. Juttelu tosin oli aika kömpelöä ja vaikeaa, sillä farkkumyyjän kaveri Anna ei puhunut ollenkaan englantia ja minun espanjan kielen taitoni oli myöskin erittäin puutteellinen. Taskusanakirja olikin erittäin ahkerassa käytössä illan aikana.

Päivä 38, ma 10.2. Lima

Eipä ollut juuri mitään erityistä tekemistä päivällä. Iltapäivällä käveltiin kuitenkin San Isidroon, jossa sijaitsee Japanin suurlähetystö. Suurlähetystössä oli ollut jo lähes kahden kuukauden ajan meneillään paljon kansainvälistä julkisuutta saanut panttivankidraama. Panttivangit olivat lähinnä diplomaatteja ja ministereitä. Vankien määrä oli n. 70 ja kaapparit olivat paikallisen Tupac Amaru-järjestön sissejä.

Paikalla päästiin noin korttelin päähän lähetystöstä, jossa otettiin kuvia ja ihmeteltiin lehtimiesten paljoutta.

Tähystyspaikka Japanin suurlähetystöön

Päivä 39, ti 11.2. Lima-

Illalla oltiin lähdössä takaisin USAhan, joten hotellihuone oli luovutettava pois päivällä. Päiväsajan käytin lähinnä pyöriskelemällä Mirafloresissa.

Illalla menimme taksilla lentokentälle, jossa nähtiin Carmen viimeisen kerran. Lento kohti New Yorkia ja Newarkin kenttää lähti Limasta hieman ennen puolta yötä.

 

Johdanto
Osa 1, Suunnittelu ja valmistelu
Osa 2, USA:n itärannikko
Osa 3, Peru
Osa 4, USA:n länsirannikko
Osa 5, Fidji
Osa 6, Uusi-Seelanti
Osa 7, Australia
Osa 8, Indonesia/Bali
Osa 9, Singapore
Yhteenveto matkasta
Matkan lentoaikataulut ja reittikartta
Kuva-arkisto

Takaisin osan alkuun